Meidän tyttö on ollut jo pitkään isän tyttö. Isä tarvitaan arkiaamuisin nostamaan sängystä, laittamaan vaatteet päälle, nostamaan autoon ja niin edelleen aina iltasadun lukemiseen asti. Tämä ohimenevä vaihe on kestänyt kohta vuoden. Välillä toki harmittaa, kun itsekin haluaisin osallistua enemmän mutta toisaalta, onneksi meitä on kaksi vanhempaa.
Tästä isän suosimisesta johtuen olen oppinut nauttimaan entistä enemmän niistä pienistä hetkistä, jolloin lapsi valitsee minut. Nykyään meille on tullut joka iltainen rutiini jossa lapsi haluaa mennä isää karkuun. Ennen iltatoimia tyttö sanoo karkuun jolloin äidin tehtävä on ottaa tyttö syliin ja sitten mennään ensin meidän vanhempien sänkyyn peiton alle. Siellä pimeässä olemme hiljaa nenät vastakkain kunnes isä löytää meidät. Sen jälkeen menemme vielä saunaan piiloon ja sielläkin istumme hiljaa kunnes meidät löydetään. Tämän jälkeen on isän ja tytön vuoro mennä piiloon ja minun vuoroni etsiä heidät.
Toinen rutiini näin joulun aikana on joulukalenterin avaaminen. Kun lasta herätellään aamulla, yleensä sieltä kuuluu useaan otteeseen "äiti pois" ja "iskä tänne" ja lopulta isä nostaa lapsen sängystä minkä jälkeen menemme avaamaaan joulukalenterit. Siihen saan jo osallistua. Lapsen ilon katsominen on kyllä parasta ikinä.
Yksi suurimpia ilon aiheita on myös palata töistä äitini luokse jossa lapsi on arkipäivät hoidossa. Pääsääntöisesti lapsi juoksee ovelle vastaan ja halaa ja antaa pusun. Työpäivän kiireet ja murheet unohtuvat siinä hyvin nopeasti.
En ole oikeastaan koskaan stressannut siitä, että olisin ulkoisesti täydellinen äiti. Meillä on menty aika pitkälle sen mukaan mikä on tuntunut hyvälle emmekä noudata mitään kasvatusperiaatteita kirjaimellisesti. Ainoa asia mistä yritän pitää kiinni on olla läsnä lapselle. Välillä unohdun puhelimen syövereihin mutta kun lapsi huutaa äitiä, pyrin menemään paikalle. Oli syy kuinka pieni tahansa. Ja vaikka meillä eletään ajoittasta uhmaa ja pienet asiat ovat maailman suurimpia enkä aina oikein edes ymmärrä miksi itketään, niin toivoisin voivani pysäyttää ajan tähän hetkeen. Kun kaikki on vielä niin ihmeellistä ja innostavaa eikä maailman pahuudesta ole muuta tietoa kuin se, että tuttia ei saa enää syödä uniajan ulkopuolella ja lempipupu ei saa hävitä mihinkään.
Läsnäolon lisäksi yritän pitää lapseni lapsena mahdollisimman pitkään. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten kaada omia murheitani lapsen niskaan ja kun huomaan olevani lapselle kiukkuinen koska olen töistä väsynyt ja stressaantunut, niin yritän pysähtyä hetkeksi ja muistaa ettei se lapsi ymmärrä miksi olen vihainen.
Olen ylpeä itsestäni, koska edelleenkin pystyn laskemaan kahden käden sormilla ne kerrat kun olen hermostunut lapselle. Kieltämisen ja hoputtamisen ja ojentamisenkin voi tehdä ilman, että huutaa tai tiuskii. Eikä se maailma lopu siihen, jos joskus vanhempi hermostuu kunhan vain itse aikuisena pitää huolen siitä, että ymmärtää itse toimineensa väärin. Aikuinen on kuitenkin se, jonka pitää pystyä opettamaan lapsi toimimaan oikein ilman turhaa raivoamista, syyllistämistä ja ojentamista.
Tänään viimeksi sain puisesta helistimestä osuman alahuuleeni kun tyttö tyhjensi lelukopan heittämällä leluja pois vaikka monta kertaa sanoin, että siinä käy kohta huonosti. Ja niinhän siinä kävi, äidille mustelma alahuulen. Kyseessä oli kuitenkin vahinko ja kun lapsi huomasi, että minuun sattui hän oli pahoillaan ilman, että jouduin korottamaan ääntäni. Oma kipukin unohtui nopeasti kun pienellä äänellä kuului "ateeks".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti