Olen melko aktiivinen erinäisissä Facebook-ryhmissä. Tykkään siitä, että voin seurata muiden aikaansaannoksia tai jakaa laukkuhulluuteni muiden hullujen kanssa. Välillä näissä ryhmissä kyllä tunteet kuohuvat. Laukkuryhmissä ollaan kyllä pysytty hyvässä fiiliksessä koko se aika, mitä olen niissä pyörinyt. Itse tykkään keskustella asioista vaikka mielipiteet poikkeavaisitkin toisistaan. On mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia (vaikka joskus ne herättäisivätkin melkoisen tunnereaktion) ja yrittää opetella katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Haluan myös kehittää itseäni keskustelijana niin, että oppisin ilmaisemaan oman mielipiteeni toiselle niin ettei kukaan pahoita mieltään.
Tänään viimeksi osallistuin keskusteluun, jossa pohdittiin itsetehtyjen lahjojen antamista ja vastaanottamista. Olen itsekin käsityöihminen ja teen silloin tällöin lahjoja itse. Toisaalta tykkään myös ostaa valmiita lahjoja. En siis ole mitenkään absolutisti ostettujen lahjojen suhteen. Ymmärrän myös ajatuksen, että itsetehty lahja on antajalleen arvokas mutta varsinaisilta kustannuksiltaan halpa. Harvoin silloin kun itse tekee lahjaksi toiselle laskee omalle työlleen hintaa. Ja toki monilla meistä ei ole antaa kuin aikaa. Monesti olen siis törmännyt ajatukseen, että ei ole varaa ostaa kaupasta uutta joten päädytään neulomaan itse vaikkapa ne villasukat.
Itse tehty lahja on siitä huono, että se helposti johtaa mielipahaan vähintään lahjan antajan suunnalta. Suuri riski itse annetussa lahjassa kun on se, että vastaanottaja ei arvosta lahjaa samalla tavalla kuin sen antaja. Jos rakkaudella tehdyt villasukat eivät päädykään käyttöön niin kyllähän se harmittaa sitä, joka niiden neulomiseen on käyttänyt rakkautta ja aikaa. Mutta onko itse tehtyä lahjaa pakko arvostaa vain siksi, että se on itsetehty? Tai onko lahjaa pakko arvostaa siksi, että ylipäätään saa lahjan?
Tässä kulutusta ihannoivassa ja materiaalin hukkumassa olevassa maailmassa en ymmärrä ajatusta jonka mukaan jokaista lahjaa pitää arvostaa. Vaikka itse kiitän joka ikisestä saamastani lahjasta, niin jos vaikkapa puolisoni ostaa minulle H&M:ltä yöpuvun niin en minä sitä lahjaa ihan oikeasti arvosta, enkä halua myöskään valehdella että arvostaisin koska silloin suurella todennäköisyydellä saisin sellaisen myös uudelleen. Lahjan saamista enemmän arvostan sitä, ettei kukaan hanki minulle mitään turhaa. En pahoita mieltäni, jos en saa esimerkiksi syntymäpäivilläni lahjoja, mutta pahoitan kyllä mieleni jos saan jotakin ajatuksetonta rihkamaa. Ja ikävä kyllä, elämässäni oli aika jolloin en käyttänyt villasukkia koska kerrostaloasunnossa niitä harvoin tarvitsi eikä ne laskettelumonoissakaan tee muuta kuin painavat jalkaa. Joten tuona ajanjaksona elämässäni en todellakaan olisi arvostanut jos joka joulu olisin saanut viisi paria villasukkia, olivat ne sitten kuinka rakkaudella hyvänsä tehty.
Ymmärrän ajatuksen, jossa neulotaan villasukkia villasukkien perään lahjaksi mutta toisaalta myös sen neulojan pitäisi ymmärtää se ajatus, että kaikki eivät perusta villasukista. Osalla niitä voi olla myös liikaa. Mielestäni on oikein ilmaista asiallisesti, että ei kiitos enää yhtään villasukkaparia joululahjaksi jos niille oikeasti ei ole tarvetta.
Hieman sama kuin joku personal trainer antaisi koko lähisuvulleen lahjaksi treeniohjelman vuosi toisensa jälkeen. Jos ihan rehellisesti ajatellaan, niin osallistuisiko joku käsityöihminen joka vaikkapa vihaa liikuntaa siihen valmennukseen ihan vain lahjan antajan iloksi, vuosi toisensa jälkeen? Tai jos lihansyöjälle antaisi lahjaksi kasvisruokakirjan ja lahjan antaja olisi vegaani? Pitäisikö lihansyöjän iloita kasvisruokakirjasta vain koska se oli sen antajalle tärkeä?
Lahjoja ei tulisi antaa antamisen velvoitteesta vaan antamisen ilosta, lahjan saajaa ajatellen. Me käymme aika ajoin keskustelua perheessämme siitä, etteivät aikuiset ostaisi toisilleen joululahjoja. Mutta mitäpä jos se lahjojen antaminen on iso osa omaa jouluiloani? Jos löydän hyvän lahjan jonka tiedän olevan tarpeen?
Käsityöllä on arvonsa mutta myös sen käsityön tekijän tulee ymmärtää, ettei käsityön arvo ole meille kaikille sama. Me ihmiset arvostamme eri asioita. En koe asialliseksi pahoittaa mieltään jos viiden vuoden sukkapakettien jälkeen toivotaan jotain muuta lahjaa. Ja jos se toive on liian kallis antajalle, niin siitäkin voi ihan asiallisesti sanoa. Jos toivotaan sadan euron Lego-pakettia, niin kyllä siihen tilalle voi antaa viiden euron paketin ja sanoa, etteivät rahat riittäneet enempään.
Myönnän, että olen itsekin pahoittanut mieleni kun tein torkkupeittoa kymmeniä tunteja eikä se päätynyt siihen käyttöön mihin sen luulin päätyvän. Ja vaikka tein peiton rakkaudella ja ajatuksella niin hyväksyin lopulta sen, ettei se vain ollut sen näköinen, että se olisi päässyt esittelypaikalle. Aina ei voi onnistua mutta se täytyy vain hyväksyä. Se mikä on käsityöihmiselle tärkeää, ei ole yhtä lailla tärkeää sille ei käsityöihmiselle. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että me käsityöihmiset suutumme herkästi jos työtämme ei arvosteta. En silti usko, että mekään osaamme aina arvostaa niitä joille muut asiat elämässä ovat tärkeitä.
Mitä jos vietettäisiin tämä joulu niin, että annetaan lahjaksi toivottuja lahjoja ja jos meillä ei ole niihin varaa, niin kerromme sen rehellisesti ettei kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään suuntaan eikä toiseen? Avoin keskustelu johtaa yleensä kuitenkin parempiin lopputuloksiin kuin selän takana kyräily.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti