Itsetehdyistä lahjoista

Olen melko aktiivinen erinäisissä Facebook-ryhmissä. Tykkään siitä, että voin seurata muiden aikaansaannoksia tai jakaa laukkuhulluuteni muiden hullujen kanssa. Välillä näissä ryhmissä kyllä tunteet kuohuvat. Laukkuryhmissä ollaan kyllä pysytty hyvässä fiiliksessä koko se aika, mitä olen niissä pyörinyt. Itse tykkään keskustella asioista vaikka mielipiteet poikkeavaisitkin toisistaan. On mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia (vaikka joskus ne herättäisivätkin melkoisen tunnereaktion) ja yrittää opetella katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Haluan myös kehittää itseäni keskustelijana niin, että oppisin ilmaisemaan oman mielipiteeni toiselle niin ettei kukaan pahoita mieltään.

Tänään viimeksi osallistuin keskusteluun, jossa pohdittiin itsetehtyjen lahjojen antamista ja vastaanottamista. Olen itsekin käsityöihminen ja teen silloin tällöin lahjoja itse. Toisaalta tykkään myös ostaa valmiita lahjoja. En siis ole mitenkään absolutisti ostettujen lahjojen suhteen. Ymmärrän myös ajatuksen, että itsetehty lahja on antajalleen arvokas mutta varsinaisilta kustannuksiltaan halpa. Harvoin silloin kun itse tekee lahjaksi toiselle laskee omalle työlleen hintaa. Ja toki monilla meistä ei ole antaa kuin aikaa. Monesti olen siis törmännyt ajatukseen, että ei ole varaa ostaa kaupasta uutta joten päädytään neulomaan itse vaikkapa ne villasukat.

Itse tehty lahja on siitä huono, että se helposti johtaa mielipahaan vähintään lahjan antajan suunnalta. Suuri riski itse annetussa lahjassa kun on se, että vastaanottaja ei arvosta lahjaa samalla tavalla kuin sen antaja. Jos rakkaudella tehdyt villasukat eivät päädykään käyttöön niin kyllähän se harmittaa sitä, joka niiden neulomiseen on käyttänyt rakkautta ja aikaa. Mutta onko itse tehtyä lahjaa pakko arvostaa vain siksi, että se on itsetehty? Tai onko lahjaa pakko arvostaa siksi, että ylipäätään saa lahjan?

Tässä kulutusta ihannoivassa ja materiaalin hukkumassa olevassa maailmassa en ymmärrä ajatusta jonka mukaan jokaista lahjaa pitää arvostaa. Vaikka itse kiitän joka ikisestä saamastani lahjasta, niin jos vaikkapa puolisoni ostaa minulle H&M:ltä yöpuvun niin en minä sitä lahjaa ihan oikeasti arvosta, enkä halua myöskään valehdella että arvostaisin koska silloin suurella todennäköisyydellä saisin sellaisen myös uudelleen. Lahjan saamista enemmän arvostan sitä, ettei kukaan hanki minulle mitään turhaa. En pahoita mieltäni, jos en saa esimerkiksi syntymäpäivilläni lahjoja, mutta pahoitan kyllä mieleni jos saan jotakin ajatuksetonta rihkamaa. Ja ikävä kyllä, elämässäni oli aika jolloin en käyttänyt villasukkia koska kerrostaloasunnossa niitä harvoin tarvitsi eikä ne laskettelumonoissakaan tee muuta kuin painavat jalkaa. Joten tuona ajanjaksona elämässäni en todellakaan olisi arvostanut jos joka joulu olisin saanut viisi paria villasukkia, olivat ne sitten kuinka rakkaudella hyvänsä tehty.

 Ymmärrän ajatuksen, jossa neulotaan villasukkia villasukkien perään lahjaksi mutta toisaalta myös sen neulojan pitäisi ymmärtää se ajatus, että kaikki eivät perusta villasukista. Osalla niitä voi olla myös liikaa. Mielestäni on oikein ilmaista asiallisesti, että ei kiitos enää yhtään villasukkaparia joululahjaksi jos niille oikeasti ei ole tarvetta.

Hieman sama kuin joku personal trainer antaisi koko lähisuvulleen lahjaksi treeniohjelman vuosi toisensa jälkeen. Jos ihan rehellisesti ajatellaan, niin osallistuisiko joku käsityöihminen joka vaikkapa vihaa liikuntaa siihen valmennukseen ihan vain lahjan antajan iloksi, vuosi toisensa jälkeen? Tai jos lihansyöjälle antaisi lahjaksi kasvisruokakirjan ja lahjan antaja olisi vegaani? Pitäisikö lihansyöjän iloita kasvisruokakirjasta vain koska se oli sen antajalle tärkeä?

Lahjoja ei tulisi antaa antamisen velvoitteesta vaan antamisen ilosta, lahjan saajaa ajatellen. Me käymme aika ajoin keskustelua perheessämme siitä, etteivät aikuiset ostaisi toisilleen joululahjoja. Mutta mitäpä jos se lahjojen antaminen on iso osa omaa jouluiloani? Jos löydän hyvän lahjan jonka tiedän olevan tarpeen?

Käsityöllä on arvonsa mutta myös sen käsityön tekijän tulee ymmärtää, ettei käsityön arvo ole meille kaikille sama. Me ihmiset arvostamme eri asioita. En koe asialliseksi pahoittaa mieltään jos viiden vuoden sukkapakettien jälkeen toivotaan jotain muuta lahjaa. Ja jos se toive on liian kallis antajalle, niin siitäkin voi ihan asiallisesti sanoa. Jos toivotaan sadan euron Lego-pakettia, niin kyllä siihen tilalle voi antaa viiden euron paketin ja sanoa, etteivät rahat riittäneet enempään.

Myönnän, että olen itsekin pahoittanut mieleni kun tein torkkupeittoa kymmeniä tunteja eikä se päätynyt siihen käyttöön mihin sen luulin päätyvän. Ja vaikka tein peiton rakkaudella ja ajatuksella niin hyväksyin lopulta sen, ettei se vain ollut sen näköinen, että se olisi päässyt esittelypaikalle. Aina ei voi onnistua mutta se täytyy vain hyväksyä. Se mikä on käsityöihmiselle tärkeää, ei ole yhtä lailla tärkeää sille ei käsityöihmiselle. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että me käsityöihmiset suutumme herkästi jos työtämme ei arvosteta. En silti usko, että mekään osaamme aina arvostaa niitä joille muut asiat elämässä ovat tärkeitä.

Mitä jos vietettäisiin tämä joulu niin, että annetaan lahjaksi toivottuja lahjoja ja jos meillä ei ole niihin varaa, niin kerromme sen rehellisesti ettei kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään suuntaan eikä toiseen? Avoin keskustelu johtaa yleensä kuitenkin parempiin lopputuloksiin kuin selän takana kyräily.

Joulun ajan kiireistä ja hieman joululahjatoiveista

Töissä on taas riittänyt kiirettä. Päivät ovat venyneet ja kun on kiire, jää asiat hoitamatta tai ne tuntuvat hoituvan huonosti ja sitten mietin niitä vähintäänkin alitajunnassa öisin enkä saa nukuttua. Mikä taas johtaa siihen, että aamulla väsyttää eikä työteho kulje täysillä. Joulu lähestyy kovaa vauhtia ja olen saanut hankittua melkein kaikki joululahjat. En viitsi tässä niitä kertoa, kun osa perheestä blogia aina silloin tällöin lukee mutta voin kertoa, että hyvin pitkälle lahjat ovat Suomessa valmistettuja ja käyttöön tulevia. 

Asukuvia ei ole tullut hetkeen otettua, kun ei oikein missään ole tullut käytyä. Nyt kuitenkin teimme sunnuntaina päiväretken Ideaparkkiin. Puhelimeni tarvitsi näytönvaihdon ja lapsi pääsi Hoploppiin. Ja ihmisten ilmoille lähteminen antaa aina aihetta pukeutua hieman paremmin. Jälleen kerran tuli mieleen se, kuinka muodikkuus ei vaadi kiinatuotantoa. Toki allekirjoittaneen muodikkuudesta voidaan olla ainakin kahta eri mieltä, mutta on siitä joskus tullut positiivistakin palautetta vaikka en mitään suuria muotiriskejä otakaan. 

Päivän asuna Uhanan merinovillaleggarit, Nurmen tunika, 

Isabel Marantin kengät ja Saint Laurentin laukku. 

Ja niistä joululahjatoiveista. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, etten ymmärrä miksi vauvaikäiselle pitää ostaa joululahjoja kun ei se vauva vielä niiden päälle mitään ymmärrä. Enkä halua opettaa omaa lastani siihen, että jouluna hukutaan paketteihin. Tänä joulua olen kyllä ostanut lapselle yhteensä kolme pakettia mutta en tiedä vielä annetaanko ne kaikki kerralla. Mutta nyt olen hämmästellyt sitä, miten monesti olen viime viikkoina törmännyt siihen, että joka 2-vuotiaat tekevät joulupukille lahjatoivelistaa. En oikein ymmärrä miten se tapahtuu. Meidän oma lapsi tuntuu kyllä haluavan paljon kaikkea mutta se, että hän osoittaisi oma-aloitteisesti jostakin leluvihkosta jonkun tietyn lelun mitä haluaa enemmän kuin jotain muuta lelua on aika kaukaa haettu ajatus. Jos osoitan jotain ja kysyn, haluatko tämän niin vastaus on pääsääntöisesti joo. Mutta nyt ihan rehellisesti sanottuna, ei tuo taapero kyllä osaa itse vielä eritellä mitä hän haluaa joulupukilta ja mitä ei. Enkä minä halua siihen toivomiseen rohkaista. 

Ymmärrän kyllä, että joulupukki on hyvä kiristyskeino aikuiselle mutta vierastan edelleenkin ajatusta siitä, että lasta uhkaillaan lahjoilla ja niiden puuttumisella noin kaksi kuukautta ennen joulua. Kun en kuitenkaan ole varsinaisesti koskaan törmännyt siihen, että lapsi olisi ollut ilkeä ja jäänyt ilman lahjoja. Edelleenkin pidän yhtenä tärkeimpänä kasvatuksen kulmakivenä sitä, että jos lasta uhkailee jollakin niin siitä uhkauksesta pitää pitää kiinni. Siksi meillä ei uhkailla lahjattomuudella jouluna vaikka aamulla uhma usein painaakin. Eikä meillä kaksi ja puolivuotias kirjoita vielä joulupukille. Katsotaan sitten ensi vuonna. 

Joululahjaideoita osa 1

Olen joskus aiemminkin puhunut Helpboxista, tuosta suomalaisesta keksinnöstä joka esiteltiin aikoinaan Leijonan luolan Suomi-versiossa. Koska olen pitkään ollut innokas suomalaisen työn kannattaja, hankin meille boxeja joskus useamman kappaleen. Tällä hetkellä niissä on lapsen leluja ja omia käsityötarvikkeitani. Edelleenkin olen tykännyt boxista ja se on kestänyt lapsen leikit vääntöineen ja päälle makoiluineen.

Tiedän monella boxin hinnan olleen kynnyskysymys. Nyt kuitenkin boxista on menossa mesenaattihanke, jossa kerätään rahoitusta halvemman pahviversion tuotantoon. Mesenaatti kaipaa vielä osallistujia, joten haluan mainostaa sitä nyt tässä. 

Nyt kun boxissa tehdään muutakin kuin makoillaan, niin voin allekirjoittaa sen toimivuuden myös lelujen keräämisessä. Meillä on Duplot, Brion junarata ja Playmobilit näissä laatikoissa ja siivoaminen on nopeaa ja kätevää. Ihan oikeasti. 

Uuden tuotteen hankkiminen ei usein ole ekologinen vaihtoehto, mutta kun kyseessä on lähituotettu ja kestävä tuote, niin en keksi kovinkaan paljon parempaa vaihtoehtoa. Mesenaatin kautta pahviboxi maksaa 24,80 euroa joten hintaa ei ole paljon. Ja koska haluan meille myös pahviboxeja niin käykää osallistumassa mesenaattiin TÄÄLTÄ

Ja jos joku ei vielä tunne mesenaatin toimintamallia, niin siinä kerätään rahoitusta tuotantoa varten ja jos tuotanto ei toteudu (eli rahoja ei kerry tarpeeksi) niin kerätyt rahat palautetaan osallistujille. Jos tuotanto toteutuu, niin saat itsellesi tuotteen jonka ostit etukäteen rahoittaaksesi tuotantoon pääsyä. Eli siis rahoitat - saat tuotteet tai rahat takaisin.