Ehdottomasta tammikuusta

Tammikuu alkoi ja Facebook ja muu sosiaalinen media täyttyi kaikenmaailman tipattomista, gluteiinittomista ja sokerittomista tammikuista. Itsekin päädyin pitkästä aikaa viettämään tipatonta tammikuuta. Viimeksi vuonna 2010 aloitin tipattoman vuoden joka kylläkin loppui jo vappuna. Vuonna 2013 aloitin en osta uusia vaatteita-vuoden joka kesti heinäkuulle. Jokainen vuoteni on lähtenyt ajatuksesta vähentää jotakin asiaa elämässäni mutta en ole koskaan ottanut niitä kovin vakavasti. Nyt tämä tipaton kuukausi lähti lähinnä siitä liikkeelle, että olen jälleen nukkunut huonosti enkä oikein jaksa keskittyä. Vaikka olen enemmänkin sellainen viinilasi illassa kuin perseet olalle kerran tai kaksi vuodessa, niin jotenkin koin pienen irtioton alkoholista olevan paikoillaan. Loppuelämän absolutista minusta ei tule, rakastan liikaa hyvän ruoan ja hyvän viinin yhdistelmää. 

Se mikä tässä tammikuussa sai minut kirjoittamaan, on se ehdottomuus millä kuukautta vietetään. Gluteiiniton tammikuu? Sokeriton tammikuu?  En tiedä mistä se nykyvillitys on tullut, missä maito- ja viljatuotteet ovat kaiken pahan alku?  Olen lukenut salaliittoteorioita siitä, kuinka Valio on aivopessyt meidät suomalaiset käyttämään maitoa ja valtio ja THL ovat mukana salaliitossa. 

En ole kovin perehtynyt ravitsemustieteeseen, mutta tiedän ettei Suomessa ole kovinkaan montaa korkeakoulutuksen saanutta ravitsemuksen ammattilaista, joka olisi sitä mieltä, ettei maito ole tärkeä osa pohjoismaalaista ruokavaliota. Maidon proteiinin ja kalkin pystyy kyllä korvaamaan muutenkin, mutta se vaatii jo oikeasti perehtymistä asiaan. Juuston syöminen on omasta mielestäni paljon helpompaa ja silloin kun olin 20 kiloa laihempi ja voin paremmin kuin ikinä sitä ennen tai sen jälkeen, käytin maitotuotteita kohtuudella. Sama pätee omalla kohdallani myös viljaan. 

Lähinnä siis olen jäänyt miettimään tätä totaalikieltäytymistä. Harva ruoka-aine on meille välttämätön mutta yhden jäädessä kokonaan pois ruokavaliosta pitäisi oikeasti tietää mitä siihen tilalle ottaa. Lisätyn sokerin poisjättö tosin ei tee kenellekään meistä pahaa, paitsi ehkä henkisesti. Mutta kaiken tämän ehdottomuuden keskellä ei voi olla miettimättä, että mitäpä jos söisimme kohtuudella kaikkea ja ihan vain nauttisimme elämästä? 

Päivän asuna Dolge & Gabbanan laukku, Globe Hopen tunika, Nanson neuletakki, Mukavan housut ja Arctipsin huopikkaat, jotka ovat muuten olleet painonsa arvosta kultaa näillä paukkupakkasilla. Kaulassa vielä Balmuirin huivi. 

Asukooste osa 1

Ajattelin joulun kunniaksi julkaista asukoosteen. Jokaisessa kuvassa on joko Suomessa tai kierrätysmateriaalista valmistettu vaate. Parhaassa tapauksessa kyseessä on molemmat. 

Tamperelaisesta Uhanasta on tullut lempivaatemerkkini siitä lähtien kun kesällä 2013 löysin heidän ranskanbuldoggineuleen Super Mukavasta (ihana kivijalkaliike Tampereella). Uhanan takana on kaksi superlahjakasta naista: Mira Vanttaja ja Hanna Virkamäki. 

Ivana Helsinki on tuttu jo pitkältä ajalta. Ivanan neuleet valmistetaan Suomessa ja yhdeksi lempivaatteksi on päätynyt tämä Martti Syrjän naamapaita. 

Oululainen Kiks valmistaa vaatteita kierrätysmateriaalista Oulussa. Tämä takki on Kiksin. 

Ainakaisen mekko on yksi lempivaatteitani. 

Uhanaa. Uhana nimi muuten tuleee siitä, että lapset olivat ihmetelleet missä se Uhana on kun siellä asuu niitä uhanalaisia eläimiä...

Vietto. Tämä uniikki mekkopaita oli rakkautta ensisilmäyksellä eräällä Tampereen Designtorilla. 

Globe Hopen tunika on ommeltu Virossa mutta pääsee lempivaatteiden joukkoon kierrätysmateriaalinsa puolesta. 

Second Change valmistaa vaatteita Suomessa Nanson ylijäämäkankaista. Toivottavasti toiminta jatkuu vaikka Nanso lopettaakin tuotannon Suomessa. Toki toivon, että trikoonvalmistusta vielä jäisi. En vain pysty ymmärtämään miksi suomalaiset eivät suosi suomalaista. Jokainen ostettu vaate kun tuo työtä Suomeen ja Nansonkin perusvaatteet ovat olleet todella laadukkaita. 

Tamperelainen Mukava ompelee vaatteensa Suomessa. Tämä Mukavan mekko on ostettu muistaakseni kesällä 2013. 

Kaks Två lopetti jo toimintansa ja tämä toppi on heidän poistomyynnistään ostettu. Jalassa Second Changen haaremihousut. Molemmat ommeltu Suomessa. 

Yllättäen taa skerran Uhanaa. 

Ja uudelleen Globe Hopen tunika. 

Aikalisän ottaneen Nurman farkkumekko, valmistettu Suomessa. 

Uhanaa ja Second Changea.

Uhanaa ja Mukavaa. 

Mukavan mekko, jonka itse värjäsin erään maalausprojektin päätteeksi pinkiksi. 

Ja Uhanaa. 

Ja Mukavaa. 

Kainon neuleet valmistetaan Suomessa. Tässä on päälläni Kainon Syli-takki, mikä on yksi lempivaatteistani. 

Ja vielä lopuksi pitää esitellä toinen lempineuletakkini eli Mukavan Vilja. Tämä neule on yksi parhaista vaatteita ikinä. Lisää Mukavaa täältä.

Eniten ärsyttää kaikki

Ehkä se on tämä pimeys. Tai ehkä ne oman elämän pienet vastoinkäymiset, mitkä saavat kaiken tuntumaan juuri nyt niin kovin raskaalta. Asiat, joiden olisin halunnut onnistuvan, eivät onnistuneet.
Ei mitään niin vakavaa, mutta vakavaa kuitenkin. Vakavaa minulle. 

En ymmärrä kun ihmiset sanovat, että minulla on ollut elämässä vastoinkäymisiä, mutta selvisin niistä. Mikä on selviämisen vaihtoehto? Ei-selviäminen? Meillä kaikilla on aivan varmasti ollut vastoinkäymisiä ja suurin osa meistä selviää niistä. Ja miten se määritellään, ettei selviä? Missä menee selviämisen raja? Milloin ihminen ei enää selviä?

En todellakaan tiedä mikä on selviämisen vaihtoehto. Luovuttaminen, toki. Mutta miten? Kaiken paskaksi vetäminen tai kenties tästä elämästä poistuminen oman käden kautta? Kyllä, ne ovat vaihtoehtoja. Mutta todellisuudessa. Itkupotkuraivarit? Ehkä toimivat uhmaikäisellä, mutta ei aikuisella.   Onko meillä suurimmalla osalla ihmisistä muuta vaihtoehtoa kuin selvitä? 

 Se, mikä voi toisesta tuntua pienelle, voi toiselle olla suurta. Kukaan ei voi sanoa kenellekään muulle, että hei, tämä minun vastoinkäymiseni on niin paljon pahempi kuin sinun. Eikä meistä kukaan tiedä loppujen lopuksi, mikä toisesta tuntuu pahalle ja kuinka pahalle se tuntuukaan. 

Luovuttaminen voi olla joskus paikallaan, kaiken paskaksi vetäminen ei ikinä. Kukaan ei koskaan nosta sinua kuopasta, johon itsesi kaivat, jos se kuoppa on liian syvä. Kukaan ei tule sanomaan sinulle kuolinvuoteellasi, että tässä sinulle lottovoitto ja pari vuotta lisää elinaikaa, elämä haluaa hyvittää sen sinulle kun potki sinua niin kovasti päähän aikaisemmin. 

Meillä kaikilla on vaikeutemme ja meidän kaikkien pitää itse tehdä se päätös selviämmekö ja jatkammeko taisteluamme vai luovutammeko. Mutta ketään muuta ei voi oman elämänsä pieleen menemisestä syyttää, kuin itseään.

Eikö se vanha viisauskin sano, että jokainen meistä on oman onnensa seppä?

Syvien aatoksien ohella päivän asuna Silkkitoppi: R-collection / R-collection.fi, housut Globe Hope / Globe.hope.fi ja kengät Minna Parikka / Onemanband.fi

Isabel Marantit kohtaavat Kikerigun

Vihdoin oli niin kuiva sää, että uskalsin laittaa jo ainakin kuukausi sitten ostamani Isabel Marantin kengät jalkaan. Joo, taas se "ekohörhö" shoppailee. MUTTA. Nämä on Portugalissa tehdyt laatukengät ja kun pääsen alkukankeudesta yli niin uskallan varmaksi sanoa, että nämä ovat uudet lempikenkäni. Piilokiilakorolla ja aivan käsittämättömän hyvät jalkaan. Ja tuolla alkukankeudella tarkoitan sitä, että aina kun ostan uudet kengät itselleni, en meinaa aluksi raaskia käyttää niitä ollenkaan. 

Kengät on ostettu yhden hullun työviikon jälkeen. Kun tekee 80 tuntia töitä, niin kyllä sitä saa palkita itsensä Isabel Marantin kengillä. Eikö vain? No, tarkoituksena olisi laittaa myyntiin taas muutama pari kenkiä, sellaisia, joita ei ole tullut käytettyä. Jotenkin pidin itseäni ikuisesti skeittikenkätyttönä ja -naisena ja joskus jopa mummona, mutta nyt yhtäkkiä olen huomannut, ettei ne DC:n kengät enää oikein nappaa. Ja niitä on kaapissa säilössä odottamassa käyttöönottoa vielä ainakin kaksi paria! En tiedä, raaskinko myydä niitä pois, vain säästäisinkö tytölle. Toisissa on meinaan sellaisia pinkkejä niittejä eikä ne olleet ihan helposti ostettavissa. En tiedä arvostaisiko hän niitä joskus. 

En siis ole tavaroiden puolesta minimalistia nähnytkään. Itse uskon enemmän siihen, että säästetään vanha niin ei tarvitse ostaa uutta kuin siihen, että kaikesta eroon heti ja nyt ja hankitaan sitten tarvittaessa uutta. En tiedä, kumpi on ekologisempi tapa toimia. Ymmärrän, että liika tavara ahdistaa ja niin sen pitääkin, mutta en suostu myymään pilkkahinnalla jotakin, mikä on itselle joskus ollut tärkeä tai tarpeellinen ostos. Myyn kyllä vaatteita ja muita tavaroita huoletta eteenpäin, mutta ihan kaikesta en luovu. 

Vaatteiden lisäksi  minulla on paljon harrastusvälineitä, kiipeily- ja lasketteluvarusteita kaapit täynnä ja niiden lisäksi ompeluvälineitä ja lankoja ja koukkuja ja puikkoja nurkat täynnä. On ammattikirjallisuutta ja urheiluvälineitä. On tusseja ja vihkoja ja meikkejä ja purkkeja. Mutta sisustustavaroita meillä ei sitten olekaan. Ei yhtäkään vaasia tai taulua, poislukien perhevalokuvat. Ei pahvisia tai puisia kirjaimia.  Kaikki "koriste-esineet" ovat käyttöä varten. 

On muuten hieno huomata, kuinka ripsettömyys vaikuttaa kokonaiskuvaan. Vielä kun olen maailman laskin meikkaaja, eli tässäkin kuvassa olen ilman ripsiväriä (naamassa on pisara peitevoidetta ja kaksi sutaisua poskipunaa) niin pirteältä näyttää rouvan meno. 

Päivän asuna Kikerigun laukku, Globe Hopen reppu, kirppisfarkut, Globe Hopen tunika, parin-kolmen vuoden takainen Volcomin takki ja Isabel Marantin kengät net-a-porterista. Ja kyllä, vihdoin minulla on omat, aidot Marantit. Ökyekoilija on onnellinen uusista kengistään. 

Itkupotkuraivarit

En oikein tiedä kehtaanko edes pahoitella huonolaatuisia kuvia. Hetket asukuvien ottamiseen ovat lyhyitä ja kun ajoittain kuvien otto tuntuu olevan toiselle pahin rangaistus ikinä, niin yritin taas napsia näitä automaattilaukaisulla. Mutta laatu kärsii siitä aina. En vain osaa. Haluaisin niin panostaa laatuun kuvissa ja teksteissä, mutta tuntuu, ettei aika ja energia riitä. Miksi sitten pitää blogia… no siksi, kun se on itselle tärkeää. Eikö niitä blogeja lähtökohtaisesti pidetä juuri siksi, eikä siksi että ne ovat jotenkin mediaseksikkäitä? Lukekoon ken haluaa ja jaksaa, vaikka siis tosi kivaltahan se tuntuu, että tätä joskus lukee joku muukin kuin minä. 

No mutta. Harmitusta riittää elämässä juuri niin paljon kuin haluaa. Kukaan ei kanna meille sylikaupalla onnea ja autuutta, vaan sen eteen pitää itse taistella joka ikinen hetki. Itse uskon siihen, että asenne ratkaisee ja sen vuoksi nämä harmitusjaksot tuntuvat niin turhilta. Ota nyt vain itseäsi niskasta kiinni ja piristy. Kaikki on kuitenkin ihan tosi hyvin. Silti. Nyt mä aion olla hetken ihan todella, todella harmistunut. Itkupotkuraivarit. Ja sitten se narusilta shoppailuun. 

Miksi edelleenkin haen hyvänolontunnetta ostamalla asioita? Miksi siitä ostamisesta on niin vaikea luopua? Tämän menneen viikonlopun suurimmat ilot olivat kirpputorireissu ja Tampereen Designtori. Ei suinkaan vapaa-aika lapsen kanssa. Oikeasti. Kuka mut on ohjelmoinut väärin? Mistä se shoppailuriippuvuus sikiää? Miksi edes julkisen EKOblogin pitäminen ei saa minua hillitsemään itseäni? Miksi se tavara tuo aina hyvän olon hetkeksi? 

Enkä siis todellakaan oleta, että se toisi sen pidemmäksi aikaa, toki myönnetään, että kyllä vaatteet tuovat mulle hyvän mielen melkein aina kun puen ne päälle. Paitsi silloin kun tunnen itseni läskiksi kuten jostakin syystä ylläolevassa kuvassa. Mekko on kuitenkin S-kokoa, eikä edes kovin paljon kiristä, joten miten voin tuntea itseni läskiksi? Siksi koska sekin kuuluu siihen harmitukseen. Kun ei ole jaksanut liikkua ja on syönyt koko viikonlopun roskaruokaa. No, kuka sille sitten voi tehdä yhtään mitään? Minä itse! Joten nyt, parin päivän harmituskauden jälkeen lupaan ottaa jälleen itseäni niskasta kiinni ja piristyä. Nyt kuitenkin - itkupotkuraivarit

Reppu Globe Hope / Globe Hopen nettikauppa, Neuletakki Alchemist / Yalo.fi, Leggarit Kikarigu / Weecos.com, Paitamekko Mukava / Super Mukava, kengät Vans / Brandos. com, Panta Mukava /Super Mukava. 

EDIT: Miksi tämä bloggerin taitto on ihan avuton ja hanurista, miksi se keskittää tekstit mutta ei kuvia ja miksi mä en keksi miten sen saa muutettua järkevämmäksi, koska oikeasti sen vian on pakko olla mussa ei Googlen blogiohjelmassa???

Typerä hattu päässä jaksaa vielä hetken hymyillä

Ensin sitä lasta odotetaan ja toivotaan vaikka kuinka kauan. Tuntuu, että kuukausi toisensa jälkeen joku lyö ilmat pihalle kun ei vain tunnu onni tulevan omalle kohdalle. Onko elämällä mitään merkitystä jos en saa sitä omaa lasta? Voinko enää koskaan olla onnellinen, jos en saa lasta jonka olen päättänyt haluavani vai luulisinko aina jatkossa, että elämästäni puuttuu jotain? 

Ja sitten se lapsi ilmoittaa tulostaan. Onhan se terve? Vaikka olenkin jo sen verran vanha, että periaatteessa riski saada sairas lapsi on suurempi kuin aiemmin? Onko sillä väliä, onko se terve?Saanko toivoa tervettä lasta? Olenko ollut itsekäs kun en ole aiemmin halunnut ajatellakaan lasta oman elämäni ollessa no, vauhdikasta? Onko minun nyt oikeutettua olla onnellinen, kun niin moni muu ei kuitenkaan saa sitä lasta koskaan? 

Mitä jos lapsi onkin vakavasti sairas, miten pärjään? Kuinka voin käydä töissä jos lapsi onkin sairas? Vai jäänkö kotiin? Kuka meidät sitten elättää? Onko minusta siihen, sairaan lapsen äidiksi ja hoitajaksi? Pystynkö elämään sen asian kanssa, ettei lapseni tule ehkä koskaan olemaan onnellinen jos hänen elämänsä on yhtä tuskaa ja kärsimystä koska minä olin liian vanha kun häntä aloin odottamaan tai join lasin shampanjaa raskausviikolla 6 ja jouduin käyttämään särkylääkkeitä koko raskausajan, että sain käveltyä ja nukuttua?

Sitten se lapsi syntyy terveenä. Kaikkeahan voi vielä sattua ja sattuukin, eikä loppuelämän onni ja autuus ole tässä ja nyt. Ja sitten se lapsi huutaa kuusi kuukautta. Ei nyt onneksi ihan koko ajan, mutta paljon. Niin paljon, että elämään ei tunnu muuta mahtuvankaan. Välillä pitää mennä tekemään 12 tuntista työpäivää ilman taukoja että saa levättyä. Kyllä. 

Mutta saanko olla väsynyt, kun se kauan toivottu maailman paras asia (ihan oikeasti, meidän tyttö on maailman paras asia kaikesta äidin murheesta huolimatta) on tempperamenttinen ja vähäuninen syntymähetkestä lähtien? 

Sitten alan miettimään töihin paluuta. Järkevää on mennä pian takaisin töihin, kun on työpaikka ja ura siinä vaiheessa, että työkokemusta pitää saada lisää. Uusia alan ihmisiä valmistuu koko ajan ja kilpailu työpaikoista kovenee ja kovenee. Jos jään lapsen kanssa kotiin, niin tipunko uraputkesta? Uhraanko lapseni tulevaisuuden hyvinvoinnin jäämällä kotiin, koska kunta ja valtio eivät minua elätä täällä loputtomiin? Jaksanko työpäivän jälkeen vielä olla iloinen ja osallistuva äiti? Kuka tässä asiassa on oikeassa, tutkimukset vai tutkimukset vai todellisuus? Mitä jos teen nyt väärän päätöksen?

Ja sitten se paluu työelämään. Joka paikassa säästetään ja leikataan ja väkeä vähennetään. Työmäärä kasvaa koko ajan, vaikka en ymmärrä miten se voi enää kasvaa mahdottomasta.  Koska minun on tarkoitus syödä työpäivän aikana? Tai käydä vessassa? Tai pysyä hereillä kotona työpäivän jälkeen? Vähennän tunteja silläkin uhalla, että työantaja ei tykkää. Mummo onneksi hoitaa lasta kotona. Sitten on aika vaihtaa työpaikkaa uraputkessa edetäkseni. Ja sama kaaos, sama kiire tai oikeastaan vielä pahempi kiire. Ja ahdistus. Ahdistus, joka tuntuu imevän kaiken onnen ja energian, jota ehkä omasin vielä hetki sitten. 

Tätäkö tämä sitten on? En halua puhua ruuhkavuosista, en suostu elämään niitä. Olen valmis luopumaan kaikesta muusta, paitsi laatuajasta lapseni kanssa. Mutta kuinka kauan jaksan tai kukaan äiti jaksaa sitä, että työpäivät venyvät ja vaatimukset kasvavat samalla kun Facebook-ryhmät ja Vauva-palstat painottavat, että hyvä äiti on lapsen kanssa kotona vähintään siihen asti kunnes lapsi saa ajokortin tai ainakin siihen asti, että lapsi täyttää kolme. Mutta eikö hyvä äiti myös huolehdi, että lapsella on rahaa siihen ajokortiin tai ainakin kattoon pään päällä? 

Milloin on oikeutettua näyttää kieltä (keskisormi on liian ruma sana) oravanpyörälle ja ulkoisille paineille? Sanoa, että haistakaapa kaikki paska ja jättäkää minut rauhaan vaatimuksinenne. En halua kokopäiväiseksi kotiäidiksi, mutta en jaksa olla väsynytkään älyttömien työvaatimusten vuoksi koko ajan. En jaksa, että työasiat tulevat uniin ja viikonloppuihin kun en saa tarpeeksi tukea ja perehdytystä ja joudun toistuvasti tilanteisiin joihin minun ei kuuluisi joutua. En tiedä onko minulla oikeus valittaa, koska monessa, monessa muussa maassa äidit elävät tilanteessa jossa yhteiskunta ei tue kotona olemista ollenkaan ja töissä on käytävä paljon enemmän ja raskaammin kuin meidän täällä hyvinvointivaltiossa. Jos et usko, että elämmme sellaisessa niin suosittelen katsomaan vaikka tuonne itänaapurin tai Ukrainan suuntaan. Kauemmaksi ei tarvitse mennä, kun oma elämä alkaa näyttämään jälleen hyvältä. 

Ja mitä sitten, jos tämä lapsi on nyt se ainoa minkä ikinä tulemme saamaan? Kadunko sitä, etten ollut kotona kun lapsi oli pieni vai kadunko sitä, että en ole kotona kun lapsi on vanhempi? Koska tänään voin vielä valita, luonko työuran pohjat nyt vai otanko riskin ja luon ne myöhemmin. Oma valintani on nyt kuitenkin ensihätään on se, että tingin niistä vähistä omista hetkistäni ollakseni lapseni kanssa enemmän ja yritän vielä jaksaa käydä töissä täyspäiväisesti. Vielä, odottaen että se kamelinkin selkä joskus katkeaa. 

Synkät on mietteet, kuvat toivottavasti perheen laatuajasta paremmat. Lapsella päällä ihanan MelliEcodesignin froteelegginsit ja t-paita ja äidillä itse virkattu hellehattu, ikivanha turvatoppi ja Globe Hopen hame viime kesältä. Leikimme bernikoiran kanssa omalla hiekkalaatikolla Plaston kotimaisilla leluilla. 

Jaksan vielä tänään hymyillä. Huomisesta en ole enää niin varma. 

Kylmää kesää eteenpäin

Jotenkin sitä voisi kuvitella, että asukuvien tulisi olla enemmän tälläisia. Niitä todellisia tilanteita, joista näkisi miten vaate liikkuu päällä kun ihminen liikkuu. Samasta syystä vierastan hieman kuvien käsittelyä. Ainakin siinä määrin mitä lehdissä harrastetaan. Jos kerran pitäisi esitellä vaatetta, niin miksi sitten ei esittele sitä siten miten se todellisuudessa istuu ja liikkuu?

Kesälomani on lopuillaan ja tämä kesä on kyllä ollut kylmempi kuin aikoihin. Mutta en valita. Viime kesän olin äitiysvapaalla ja silloin oli lämmintä. Ja pääasia, että oli lomaa, oli keli sitten mikä tahansa. Toivottavasti nyt kuitenkin tämä ikuisuuden kestänyt syyssää loppuu ja aurinko jaksaisi paistaa sen verran, että tomaatit ja kaikki muut kasvikset kypsyisivät. Muuten en tiedä mistä revin intoa lähteä jälleen ensi keväänä idättämään ja viljelemään.

Työt alkavat ensi viikolla ja hurjalta näyttää työtahti ainakin heinäkuun ajan. Toivottavasti lomakauden jälkeen helpottaa, koska lapsen kanssa olisi kiva myös ehtiä viettämään aikaa. Kaikki muu voi kyllä hetken odottaa. Kuten myös tämä blogi. Joten jos tahti hidastuu, ei hätää (ihan kuin joku minua jäisi kaipaamaan :D). Sen verran intohimoisesti näihin eko(vaate)juttuihin suhtaudun, että ihan varmasti päivittelen kun vain siihen jostakin välistä löytyy pieni hetki. Juttujen tasosta voi sitten huomata onko takana vuorokausi töitä vai vapaapäivä.

Tunika Globe Hope / Globe Hopen verkkokauppa, Farkut A pea in the Pod / New York, Laukku Marimekko / Ideaparkin Marimekko toissa kesänä ja kengät Sorel / Sorelin oma nettikauppa. Juomapullo on LifeFactoryn tuttipullo/nokkamuka ja lapselle alkujaan ostettu mutta omin sen nyt itselleni. Siihen on hyvä piilottaa energiajuoma-addikktio. Näyttää noin paljon terveellisemmältä. 

Tota Globe Hopen tunikaa löytyy tällä hetkellä tarjouksessa Tampereen Seelestä ja One Man Bandista. En katsonut hintoja mutta jos kiinnostaa niin piipahda paikan päällä! Seele löytyy nykyään Kuninkaankadun kävelyosuudelta, siitä missä aiemmin oli Maccikauppa. 

Pääsiäissunnuntain asukuvaa

Säiden puolesta on kyllä ollut ihan loistava pääsiäinen. Ei harrastusmielessä mutta kotonaolomielessä. Toki kiipeilyä harrastavana kalliolla olisi ollut mukavaa näillä lämmöillä mutta lapsen, koiran ja ison, keskeneräisen takapihan kanssa ne saavat nyt odottaa. Onneksi lämpö kelpasi myös pihatöihin. Sunnuntaina käyntiin myös nauttimassa mummon ruokapadoista ja siitä sai taas syyn pukeutua. 

Mekko on Kainon, Tampereen SEELESTÄ ostettu. Ihana kauppa, ihana omistaja ja vaatteet, joita voi ostaa melkein täysin hyvällä omalla tunnolla. Kaino on suomalainen valmistaja, eli vaatteet tehdään Suomessa. Laadukkaita neuleita, joihin rakastuin viime kesänä. Tämä ruusumekko on viime talvena ostettu. Taaperon haalari on ostettu viime kesänä Tampereelata lastentarvikekirpputorilta, joka ikävä kyllä lopetti toimintansa. Tuntuu kurjalta, että lastentarvikekirpputori toisensa jälkeen lopettaa, mutta ilmeisesti se toiminta ei kannata? 

Oakleyn aurinkolasit on tehty USA:ssa. Jostakin juuri luin kansainvälisten sopimusten kieltävän valmistusmaan vaikutuksen mm. kilpailutettaessa tuotteiden tekijöitä. USA on ainoa maa, joka ei noudata sopimusta vaan suosii kotimasta tuotantoa. Toki siellä palkat tehdastyöläisillä ovat hieman eri tasoa kuin meillä täällä, mutta toisaalta he ovat ainakin ymmärtäneet sen, miten oman maan työllisyyttä kasvatetaan. Aurinkolasit hankin viime kesänä Instrumentariumista. En verkkokaupasta, vaan ihan kivijalkakaupasta. Pyrin ostamaan liikkeistä jos se vain on mahdollista. Sekin on asia, jossa mielummin työllistän ihmisiä muutaman euron kustannuksella. 

Taaperon pipo on Papun mallistoa. Pitkään mietin, että ostanko kun sitä ei ole tehty Suomessa ja suomalaisia pipoja on tarjolla pilvin pimein. No, nyt se on ostettu, Tampereelta Pajumajasta. Kengät ovat Kavan kengät, eco-mallistoa. Kengät ovat tukevat ja ostin ne ennen kuin luin Lähiömutsin blogista lapsen kengistä. Sitä ennen minulle oli korostettu, että kengän pitää olla tukeva. Toisaalta täällä Suomen keväässä, talvessa ja syksyssä ei ulkona kovin kevyin kengin auta lapsen kulkea. Ja olen nähnyt kuvia kun yksivuotiaalle on kesäksi ostettu kahdeksan paria kenkiä. Meillä on neljät, yhdet niistä ennen syntymää ostetut Vanssit, yhdet kumisaappaat, nämä ja kevyemmät sandaalityyppiset Kavat. Mielestäni siinäkin on jo yhdet liikaa. 

Vansin kengät ovat nyt uudet, Ponkesista. Toivon, että nämä kestävät ja menevät pitkään. Ainakin väri on ns. ikuinen. Sukkahousut ovat Globe Hopea ja ostettu Tampereen One Man Bandista joskus viime syksynä. En kyllä ole sukkahousuihminen ja mekkojen kanssakin käytän herkästi farkkuja (juu, tiedän, tyhmältä näyttää) ja yritän opetella siitä nyt pois. 

Lauantai osa 2

Tässä vielä vaatteita talvitakin alta. Globe Hopelle tuli uutudet myyntiin ja bongasin sieltä kyseisen tunikan. Nyt aiemmasta viisastuneenta tilasin L-koossa ja edelleenkin hartiat voisivat olla hieman leveämmät. Mutta muuten on kyllä harvinaisen mieluinen Globe Hopen tuote. Ja mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka kierrätysvaatteetkin voivat olla yksinkertaisia ja massatuotantomaisia. Globe Hopella on muuten reback-pakkaukset käytössä. Eli kun palauttaa paketin, missä tuotteet tulivat, saa 10 euron lahjakortin Globe Hopen nettikauppaan. Ja postitus maksoi 8 euroa paketin pantti  mukaan lukien. Vielä kun saisi kiikutettua paketin postiin palautukseen…

Tässä uusi, Yalosta ostettu neuletakki. Kierrtätettyä denimiä. Lisäksi itse kudottu pipo, Louis Vuittonin huivi New Yorkista ja farkut H&M kirppikseltä. Neuletakki löytyy tästä.