Kesä ja kiireet

Kuuden päivän työputki jälleen takana ja lisäksi päästiin tytön kanssa viettämään viikonloppua kaksin. Aluksi hieman kauhistutti miten jaksan, mutta hienosti tämä on mennyt. Lapsi on ollut hyvällä tuulella ja nukkunut yönsä. Kesälomakausi todellakin takaa sen, että pätkätyöläisellä riittää töitä. Ja sen huomaa myös siinä, että blogi hiljenee. Samalla tässä kirjoitellessa tulee riisuttua eräältä Sylvian perheeltä vaatteita, kun tuo pieni tuo eläin kerrallaan ne äidille riisuttavaksi. Pitäisi vielä katsoa kasa leluja mökille vietäväksi, päivähoito karkaa maalle heti kun ilmat lämpenevät, toivottavasti kuitenkin tämän vuoden puolella. 

Kävimme eilen ystävän syntymäpäivillä, asukuvat ovat ennen juhlia. Kyseessä oli pienimuotoiset perhejuhlat. Aluksi piti pukeutua Kainon puuvillapitsihousuihin ja Pia Hännisen silkkitoppiin, mutta iltaa kohden ilma kylmeni niin, että päälle valikoitui Uhanan mekko. Jalkaan löysivät tiensä Terhi Pölkin puukengät, jotka ovat Suomessa tehty. Tilasin kengät netin kautta ja hieman jännitin miten ne sopivat jalkaan, kun kuvauksessa luki "kapea ja normaali jalka" ja mielestäni omaan leveän jalan. Mutta hyvin ne sopivat! Itse asiassa niin hyvin, että aloitin jälleen kenkäkaapiin siivouksen laittamalla muutaman parin eteenpäin ja kävin tilaamassa vielä kaksi muuta paria Terhin puukengistä. 

Kengät saapuivatkin todella nopeasti ja sain vielä Terhiltä kiitos-sähköpostin (pieni ja hieno ele, henkilökohtainen sähköposti ostajalle), mutta paketista löytyikin kaksi paria kenkiä joita en ollut tilannut. Ja toki paketin avaaminen tapahtui perjantaina, joten nyt odotellaan Terhin vastausta. Mutta näitä sattuu ja yleensä asiat kuitenkin järjestyvät parhaiten. Onneksi ei ollut kenkäpulaa muuten. Olen niin onnellinen, että kenkäkaappini koostuu nykyään isolta osalta Suomessa tehdyistä kengistä! 

Laukkuna Salmiak Studion nahkalaukku. Tampereella vanhasta nahkatakista ommeltuna. Salmiak Studion tuotteet ovat juuri sellaisia sopivan Rock-henkisiä, toivottavasti ihmiset löytäisivät nämä tuotteet suuremmissa määrin. Tämä laukku on ainakin aivan mahtava! 

Viikonloppuna törmäsin jälleen tilanteeseen, jossa kaikilla on liian kiire, että ehdittäisiin näkemään. En oikein ymmärrä, miten ihmiset saavat kalenterinsa tungettua niin täyteen, että jo toukokuun lopussa kaikki kesän viikonloput ovat varattuja? Onko se elämä jotenkin huonoa, jos koko ajan ei ole kiire jonnekin? Yritän itse pitää kalenterini mahdollisimman tyhjänä mahdollisimman pitkälle. Nautin, kun saan herätä lauantaiaamuun ilman suurempia suunnitelmia. En haali itselleni aikataulutettuja harrastuksia (tästä on jo aiemmin ollut puhetta) enkä suunnittele kiertäväni kaikki mahdolliset kissanristiäiset. Tärkeisiin juhliin mennään totta kai ja Särkänniemeenkin tänä kesänä, mutta muuten haluan vain olla ja nauttia ajasta perheeni kanssa. Joskus voidaan sitten kauniina päivänä lähteä ihan ex tempore jonnekin, mutta ei niistä menoista oteta paineita. 

Sain aikaiseksi tehtyä blogille oman Instagram-tilin, löytyy nimellä uusiekoelamani. 

Kiire, jota en suostu elämään.

Olen niin täynnä niitä keskusteluja kiireestä, mitä ikäiseni aikuiset ihmiset käyvät. Niitä, missä harmitellaan kun on niin kiire koko ajan. Kerrotaan, kuinka juostaan harrastuksesta toiseen, sisustetaan, remontoidaan, siivotaan, kokataan, käydään istumassa iltaa, juostaan kissanristiäisissä ja niin edelleen. Ja kun on niin kova kiire koko ajan. Ei ehditä mummoa katsomaan, ei ehditä pysähtyä lapsen kanssa kauppamatkalla vesilätäkköön hyppimään, ei ehditä hengähtää ja ihan vaan olla perheenä. Tiuskitaan lapsille, jotka haluavat iloita hetkestä koska itsellämme ei kuulemma ole aikaa pysähtyä koska pitää tehdä kaikenlaista. Pitää siis tehdä kaikkea muuta kuin nauttia hetkestä.

Meidän pitää käydä töissä. Töiden jälkeen meidän pitää mennä kauppaan ja sieltä kotiin jossa meidän pitää siivota, pitää laittaa ruokaa, pitää lähteä harrastamaan. En oikeasti ymmärrä miksi ainaa pitää. Toki on joitakin asioita, joita oikeasti pitää tehdä, mutta sitten on paljon asioita, joita pitää ilmeisesti tehdä koska aina pitää olla kiire. Onko elämämme jotenkin tyhjää jos emme ole koko ajan kiireisiä? Pelkäämmekö huomaavamme, ettei elämä olekaan niin täydellistä jos olemme vähemmän kiireisiä? Vai olemmeko jotenkin sosiaalisesti rajoittuneita, jos meillä ei ole koko ajan kiire jonnekin?

Tein päätöksen omalla kohdallani yli vuosi sitten. En suostu elämään kiireessä. En suostu pitämään harrastuksia, joihin pitää mennä tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä. Vältän ruokakaupassa käymistä mahdollisimman pitkään ja käytän myös kotiinkuljetusta Tilakaupasta jotta minun ei pidä käydä niin usein kaupassa. Ulkoistan kaiken mitä voin, tällä hetkellä lähinnä siivouksen. Nautin pyykinpesusta ja olen tehnyt siitä itselleni rentouttavan iltarutiinin jotta minun ei pidä pestä pyykkiä vaan saan pestä sitä. Ja jos en ehdi imuroida, niin sitten en imuroi.

Tärkeintä itselleni on, että en haali itselleni tehtäväksi asioita jotka tekevät elämästäni niin kiireisen, etten oikeasti ehdi nauttia mistään mitä teen. Ja koska kukaan ei ole kuollut siihen, että viikkoon ei ole imuroitu, en koe imuiroinnin olevan pakollista kovinkaan usein. Jos tänään tuntuu siltä, että voisin tehdä jotain muuta, niin teen jotain muuta. Ne asiat joita minun ihan oikeasti pitää tehdä, ovat vähentyneet melkoisesti. Kai sitä voi kutsua hipsterimäisesti downsiftaamiseksi mutta itse kutsun sitä elämästä nauttimiseksi. Ja jos joku nauttii siivoamisesta tai tarkasti aikataulutetusta harrastamisesta, niin ei siinä ole mitään väärää. Kunhan ei vaan pidä.

On totta, että elämässä joskus pitää asioita, mutta enemmän on kuitenkin asioita joita ei ole pakko tehdä. Vaikka meidän maamme kärsii yhdestä pisimmistä ja pahimmista lamoista ikinä, niin samaan aikaan laitamme ennätysmäärän rahaa ns. hyvinvointipalveluihin. Eli niihin, mitkä kertovat meille, että meidän pitää osasta pysähtyä, pitää huolta itsestämme ja urheilla ja syödä terveellisesti. Niihin, mitkä oikeastaan eivät edes kerro meille mitään uutta, mutta antavat meille taas yhden syyn olla kiireisempi kuin aiemmin. Meillä on kiire downsiftaamaan ja hidastamaan kun joku ulkopuolinen meille niin sanoo.

Olen opetellut pysähtymään lapseni kanssa ja olen opetellut sanomaan ei. Pitkään koin tietynlaiseksi velvollisuudekseni mennä aina joka paikkaan mihin pyydettiin. Samaan aikaan huomasin kuitenkin, että maailmassa on ihmisiä jotka eivät tule läheskään aina kun heitä pyydetään.  Lapsen syntymän jälkeen totesin, että minäkin voin jäädä kotiin jos en jaksa johonkin lähteä. Aiemmin halusin olla kohtelias ja hyvä ystävä  ja menin aina jos vain oli kutsuttu ja jos se vain oli mahdollista. Nykyään vierailen pääasiassa vain niiden luona, jotka vierailevat meilläkin. Ja harrastan vain silloin kun se tuntuu siltä, että sille on oikeasti aikaa.

En myöskään maksa pt:lle enkä elämäntapavalmentajalle. Pyrin elämään terveellisesti mutta samalla nauttien elämän pienistä iloista. Kuten hyvästä ruuoasta ja satunnaisesta illasta sohvalla. Ja nykyään, jos huomaan olevani niin kiireinen että stressaan siitä niin pysähdyn. Ja otan itselleni aikalisän. Minualla ei ole oikeasti kiire mihinkään, paitsi aamuisin junalle. Niitä kun menee vain yksi tunnissa.