Olen tällä hetkellä, viikko ennen tilipäivää niin sanotusti pa, broke tai miten ikinä sen nyt haluaakin ilmaista. Meillä on käyttötilillä rahaa, mutta omat käteisvarani ovat nollassa. En myöskään enää omista luottokorttia syystä että en halua maksaa laskustuslisiä tai vuosimaksuja ja nykyään kun Debit-kortit ajavat saman asian.
Mutta vaikka olen rahaton, selainen nettikauppoja. Monesti olen ostanut säästöilläni tavaraa vaikka käyttötili on ollut tyhjä enkä oikeasti ole tarvinnut mitään. Klarnaakin on tullut käytettyä, osaksi kyllä siksi että en ole ollut varma haluanko pitää tilaamani tuotteen vai en.
Nyt kävin jälleen Sokoksen nettikaupassa ihailemassa uutta Urban Decayn meikkipalettia. Minä, joka meikkaan 1-2 kertaa kuukaudessa ja haluan käyttää vain luontaistuotteita. Mutta olen myös entinen kosmetiikka-addikti. Rakastan purkkeja ja purnukoita melkein yhtä paljon kuin laukkuja. Olen vaivalla päässyt eroon isosta kasasta luomivärejä ja muita meikkejä koska en oikeasti käytä niitä juurikaan koskaan. Samasta syystä olen luvannut itselleni, etten osta niitä lisää.
Ja siellä minä silti olin. Klikkailemassa ja ihailemassa. Löysin yli sadalla eurolla tavaraa mitä en tarvitse. Miksi ihmeessä ihmisen pitää ostaa tavaraa johon ei ole rahaa ja jota ei tarvitse? En tajua. Ja jälleen kerran suljin nettiselaimen ja mietin, että kai tämän elämän voisi paremminkin kuluttaa kuin shoppailemalla?
Ja aina vain mietin sitä yhtä asiaa... miksi ihmeessä siitä ostamisesta tulee niin hemmetin hyvä olo ainakin hetkeksi?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste shoppailuhullu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste shoppailuhullu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 13. lokakuuta 2015
Miksi aina pitää ostaa?
torstai 17. syyskuuta 2015
Asustehullun ysärityylistä
Asukuvat ovat olleet pitkään iso osa tätä blogia. Ihan vain koska rakastan vaatteita ja haluan tarjota vaihtoehtoja kertakäyttömuodille. Mutta viime aikoina asukuvat ovat alkaneet ärsyttämään itseäni, lähinnä koska haluan tämän blogin olevan muutakin. Lisäksi myös kuvien ottaminen tuntuu harmittavan usein raskaalta, kun kameran takana ollaan sitä mieltä, että naps ja naps ja kuvat ovat valmiit. Ja omasta mielestäni taas se, että malli näyttää kuvissa huonoryhtiseltä ja ylipainoiselta johtuu vain ja ainoastaa kuvaajasta. Sitten vielä kun aikaa ei tunnu löytyvän kuvankäsittelylle edes sen vertaa kun asiaa tuntuu löytyvän kirjoitettavaksi asti, niin kieltämättä into asukuvia kohtaan on hieman taantunut. Mutta onneksi intoa löytyy vielä jonkin verran.
Suomalainen Papu julkaisi syysmallistonsa muutama viikko sitten ja vaikka aluksi olin sitä mieltä, ettei mikään kolahda enkä nyt oikeasti osta mitään, niin päädyin kuitenkin ostamaan lapselle oikeasti tarpeellisia vaatteita ja itselleni muutaman vähemmän tarpeellisen. Päädyin myös käymään kampaajalla pitkästä aikaa ja kokeilin vaihtelun vuoksi hieman kiharaa. Muistan hämärästi näyttäneeni jotenkin vastaavalta vuonna 1993 tai 1994. Aurinkolaseja myöten.
Väriä päähän ei edellleenkään laitettu ja olen sitä mieltä, että jatkossa ei laitetakaan. Mutta koska omaan ohuen, kiiltävän ja suoran hiuslaadun, niin hiusten kiinni pitäminen siististi ilman mitään käsittelyä saati sitten jonkinlaisen kampauksen tekeminen ei onnistu mitenkään päin. Ei sillä, että hiuksiani kovin usein laittaisin mutta jo ponnarilla pysyminen on iso plussa.
Ihmettelin myös miksi hiukseni ovat alkaneet yhtäkkiä rasvoittumaan sellaista vauhtia, että jouduin vakavissani harkitsemaan joka päiväistä hiustenpesua. Ilmeisesti syy on käyttämässäni hiuspuuterissa. Olen käyttänyt puuteria päivittäin jotta hiukset eivät olisi niin liukkaat. Nyt sitten kuulin viime viikolla ohimennen, että hiuspuuteri tukkisi päänahan talirauhasia ja aiheuttaisi lisääntynyttä hiusten rasvoittumista. En tiedä vielä väitteen todenperäisyydestä, mutta hiuspuuteri pääsi nyt tauolle ja katsotaan miten hiusten käy.
Asukuviin kuuluu oleellisena osana käsilaukut. Koska mies ei osaa kuvata laukkuja tavalla, jossa laukku tulisi esiin noin niin kuin ohimennen, niin esitellään laukku nyt sitten kunnolla. Olympia Le-Tan on itseoppinut muotisuunnittelija. Hän on syntynyt Lontoossa ja kasvanut Pariisissa. 2009 hän julkaisi oman asustemallistonsa jossa julkaistaan pieniä eriä käsintehtyjä laukkuja. Olympia Le-Tan on tunnettu iltalaukustaan, joka näyttää kirjalta ja kuvastaa samalla suunnittelijan rakkautta kirjallisuuteen. Laukut valmistetaan käsin Ranskassa tai Italiassa. Näissä laukuissa tykkään eniten siitä, että niissä kaikissa on joku juju eikä näitä tule vastaan Suomessa oikeastaan ollenkaan.
Olen laukkuhullu enkä tiedä mitä sille voi tehdä. Toisaalta määrällisesti häviän laukuissa vielä monelle muulle, mutta onhan noita enemmän kuin omiin tarpeisiin. Enkä voi puolustella tätä asiaa oikeastaan mitenkään. Mutta ostan laatulaukkuja, jotka kestävät käytössä ja joilla on vielä jälleenmyyntiarvoa. Samalla kuitenkin tiedostan, että olisin niin paljon parempi ihminen kun en ostaisi yhtäkään käsilaukkua enää ikinä.
Pyysin muuten hovikuvaajaa ottamaan kuvan kengistäni. Kieltämättä kengät ovat kuvassa mutta kuvan pointti ehkä meni ei-kenkäfanaatikolta ohitse. Tällaisena korkean jalkapöydän ja leveän jalan omaavana henkilönä arvostan nykyään kengissä ennen kaikkea mukavuutta ja sen lisäksi kestävyyttä. Koska oma jalkani on varsin haastavan mallinen, ovat nahkakengät pääsääntöisesti parhaat. Nahka kun venyy käytössä, mitä kangas ei puolestaan kovin hyvin tee. Nahkaa voi myös venyttää suutarilla.
En löydä kovin helposti kenkiä kenkäkaupasta ja monesti päädyn tilamaan netistä ja nykyään osaan jopa palauttaa huonosti istuvat kengät. Isabel Marantin kengät maksavat useamman satasen pari, mutta nämä ovat hyvät jalkaan ja kestävät käyttöä, joten hinta on mielestäni perusteltu. Kengät ovat mielestäni vaate, johon kannattaa panostaa, jopa ennemmin kuin laukkuihin. Seuraavaksi haaveilen tamperelaisen Kenkäpaja Pihkan mittatilauskengistä. Edelleenkin väitän, että yhdet kunnon kengät ovat ekologisemmat kuin kymmenen paria kenkiä jotka kestävät käyttöä muutaman kuukauden. Toki oma vaatemaniani ei ole ekologista nähnytkään.
Jotain positiivista tässä asussa. Mukavan neuletakki on jo kaksi vuotta vanha ja edelleen yksi lempivaatteistani ja Me&I:n farkut ovat olleet käytössä jo useamman kymmenen kertaa (ja siis ovat edelleen varsin hyvässä kunnossa)
Päivän asuna oli Papun mekko, Mukavan neuletakki (Made in Finland), Me&I farkut. Olympia le Tanin laukku (Handmade in Italy) ja Isabel Marantin kengät.
Tunnisteet:
Merkkilaukkuaddikti,
shoppailuhullu
tiistai 21. heinäkuuta 2015
Ostamatta jättämisestä
Olen niin ylpeä itsestäni. Käyn aina välillä Net-a-porterissa ihailemassa Isabel Marantin uutuuksia. Varsinaisen malliston vaatteet ovat liian kalliita ostettavaksi, mutta halvemman, Etoilé-malliston vaatteet ovat jo ihan kohtuuhintaisia. Siis designer-vaatteiksi. Yhden vaatteen olen Etoilè mallistosta ostanut ja todennut, että nämä Italiassa valmistetut vaatteet ovat laadukkaita. Yhdet kengät omistan myös ja niihin olen ollut todella tyytyväinen.
Nyt löysin yhdet kengät ja yhden mekon. Mekko on hieman vastaava kuin mistä viime talvena haaveilin ja joka myytiin loppuun ennen kuin ehdin ostaa sitä. Nyt lisäsin nämä molemmat allaolevat tuotteet nettikaupan toivelistalleni ja nukuin yön yli. Ja toisenkin. Olen käynyt jo paristi kaupassa aikomuksenani ostaa ainakin nuo kengät, mutta en ole ostanut. Koska en tarvitse niitä. Minulla on talvikenkiä useampi pari. Sama tuon mekon kanssa. Eihän minulla ole juuri tuollaista, mutta vaatteita löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Liikaakin.
Olen siis jättänyt ostamatta vaikka mieli tekisi. Tätä ei tapahdu kovin usein, itse asiassa aivan liian harvoin. Koska kuitenkin haluan olla ostamatta, niin jokainen ostamatta jättäminen on voitto itselleni. Kaikista paras olisi, kun ei kävisi noissa nettikaupoissa ollenkaan. Mutta kun ne ryökäleet mainostavat sähköpostitse ja jopa Facen sivupalkissa. Täytyy kyllä myöntää, että keskittyminen edes jonkin verran eetisempiin tuotteisiin kuin mitä halpatuotantona saa ostettua on kyllä auttanut kotiin saapuvan tavaran määrän vähentämisessä. Mutta nuo kengät, ne ovat kyllä niin hienot. En osta. En.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Järki vastaan tunteet
Aina ei itsestäni, tai ainakaan miehestäni tunnu siltä, että shoppailuhulluuteni olisi rauhoittumassa. Etenkään kun katsoo meille saapuvien postipakettien määrää.
Haaveilemani saappaat ovat pitkävartiset ja kiilakorkoiset. Kiilakorkoiset, hmm. Kauankohan se kiilakorko aikoo vielä olla muodissa? Vuoden, kaksi? Kiilakorko nyt vaan on sellainen asia, joka ei ole aina muodissa.
Uskomatonta, että vuonna 2013 olin 7 kuukautta ostamatta uusia vaatteita! Toki siihen aikaan mahtui loppuraskaus ja vauva-aikaa muutama kuukausi, joten ei niitä vaatteita tullut paljon ajateltuakaan. Mutta toivon, että kasvan kuitenkin koko ajan tämän asian suhteen ja ostaisin vähemmän tunteella ja enemmän järjellä.
Sen päivän jälkeen kun eksyin sinne Uggin Euroopan verkkauppaan, olen miettinyt niitä yksiä saappaita. En nyt ihan joka päivä kuitenkaan.
Sen päivän jälkeen kun eksyin sinne Uggin Euroopan verkkauppaan, olen miettinyt niitä yksiä saappaita. En nyt ihan joka päivä kuitenkaan.
Mutta olen miettinyt saappaita, joita en tarvitse. Okei, ne olisivat vedenkestävät eikä minulla ole vedenkestäviä saappaita ellei kumisaappaita lasketa. Siis sellaisia, jotka jalassa kehtaisi lähteä vaikka iltaa istumaan. Koska harrastan sitä toimintaa ainakin kaksi kertaa vuodesssa, joista toinen ehkä saapassesongin aikaan.
Haaveilemani saappaat ovat pitkävartiset ja kiilakorkoiset. Kiilakorkoiset, hmm. Kauankohan se kiilakorko aikoo vielä olla muodissa? Vuoden, kaksi? Kiilakorko nyt vaan on sellainen asia, joka ei ole aina muodissa.
Ja ne saappaat on valmistettu Kiinassa, Usassa tai jossakin kolmannessa maassa, jota en enää muista. Ei siis mitään takuita, että ne eivät ole valmistettu Kiinassa. EU:n alueella jotenkin luotan siihen, että työolosuhteita valvotaan mutta Kiinan ja muun Aasian suhteen en. USA on myös hieman harmaata aluetta siellä olevien miljoonien laittomien siirtolaisten vuoksi, jos siis ajatellaan valmistuksen eettistä puolta.
En myöskään tiedä kuinka kapeita Uggin muut kengät, kuin ne mainetta niittäneet lättätossut, ovat, joten riski siihen, ettei kenkä istu jalkaani on suuri. No voihan ne kengät palauttaa, mutta olen maailman huonoin palauttamaan mitään mikä ei ole rikki. Ja vielä ulkomaalaiseen verkkokauppaan...
Oli muuten ilo huomata, että Uggilla on myös Italiassa valmistettu mallisto. Nämä saappaat maksavat noin 400 euroa eli sen 200 euroa enemmän kuin muut vastaavat saappaat. Halpatuotanto painaa paljon hinnassa, vaikka se on usein helppo unohtaa.
Yritän nyt kuitenkin pysyä kovana ja jatkaa haaveilua ostamisen sijaan. Toivon, että käyn taistelua jonka tulen voittamaan enkä osta niitä saappaita. Ainakin tunnen itseni vahvaksi tämän asian suhteen. Olen onnellinen siitä, että ongelmani ovat näin pieniä mutta ongelmiahan nämäkin. Ja haluan näyttää lapselleni esimerkkiä siitä, ettemme tarvitse tavaraa ollaksemme onnellisia. Tytön kasvaessa huimaa vauhtia täytyy niiden vaatteiden haalimisen loppua ihan justiinsa.
En myöskään tiedä kuinka kapeita Uggin muut kengät, kuin ne mainetta niittäneet lättätossut, ovat, joten riski siihen, ettei kenkä istu jalkaani on suuri. No voihan ne kengät palauttaa, mutta olen maailman huonoin palauttamaan mitään mikä ei ole rikki. Ja vielä ulkomaalaiseen verkkokauppaan...
Oli muuten ilo huomata, että Uggilla on myös Italiassa valmistettu mallisto. Nämä saappaat maksavat noin 400 euroa eli sen 200 euroa enemmän kuin muut vastaavat saappaat. Halpatuotanto painaa paljon hinnassa, vaikka se on usein helppo unohtaa.
Yritän nyt kuitenkin pysyä kovana ja jatkaa haaveilua ostamisen sijaan. Toivon, että käyn taistelua jonka tulen voittamaan enkä osta niitä saappaita. Ainakin tunnen itseni vahvaksi tämän asian suhteen. Olen onnellinen siitä, että ongelmani ovat näin pieniä mutta ongelmiahan nämäkin. Ja haluan näyttää lapselleni esimerkkiä siitä, ettemme tarvitse tavaraa ollaksemme onnellisia. Tytön kasvaessa huimaa vauhtia täytyy niiden vaatteiden haalimisen loppua ihan justiinsa.
perjantai 12. syyskuuta 2014
Lapasesta lähtenyt shoppailu
Jotenkin elin siinä harhaluulossa, että julkisen EKOblogin pitäminen vähentäisi shoppailuvimmaani. No ei se tainnut mennä ihan niin. Tuntuu, että mitä suuremmaksi viime aikainen työahdistus on kasvanut, sitä enemmän on tullut shoppailtua. En ymmärrä edelleenkään miksi se ostaminen tuottaa ihmiselle niin hyvän olon samalla kun tavarapaljous kuitenkin ahdistaa?
Ajattelin luvata itselleni ja kaikille muillekin, että loppuvuotena en osta enää mitään tavaraa tai vaatetta. Tästä päivästä lähtien. Ja poislukien joululahjat. Ja samaan hässääkkään voin sitten tunnustaa, että tilasin ennakkoon Weecos.comista Uhanan villaleggarit, kun olivat ennakkotilauksessa. Mutta hillitsin itseni ja jätin kaiken muun ostamatta. Papun leggarit, Uhanan neulepaidan ja niin edelleen. Joskus se pienikin päätös voi olla suuri.
Samalla tyhjennän epätoivoisesti kaappejani Huuto.netin kautta. Tällä viikolla olen saanut taas myytyä yhden laukun ja yhden hameen. Tykkään Huuto.netistä koska voin pitää siellä tavaroitani myynnissä kohtuulliseen hintaan ilman, että joudun pelkäämään niiden varastamista. Mikä on itsepalvelukirpputorien huono puoli.
Lopuksi pitää vielä kertoa, että sanouduin elämäni ensimmäisen kerran irti työpaikastani. Siirryn osa-aikaisiin työtehtäviin puoleksi vuodeksi ja pääsen viettämään enemmän aikaa ihanan tyttäreni kanssa. Luovuttaminen ei ollut helppoa mutta varmasti sen arvoista.
Päivän siristelyasuna Piia Hännisen farkkumekko / Yalo.fi, Minna Parikan kengät / onemanband.fi, Marya Yalavan käsinpainetut sukkahousut Tampereen Designtorilta ja Lumi-laukku parin vuoden takaa Lumiaccessories.com
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Shoppailuhullu mikä shoppailuhullu. Kirpputorillakin.
Silloin kun päätin lopettaa turhan ostamisen, sain jotenkin selitettyä itselleni, että turha ostaminen on vain ja ainoastaan uuden ostamista. Jos ostan tavaran kirpputorilta käytettynä, ei se ole enää turha ostos. Vaikka se olisikin turha ja tarpeeton. Onneksi nykyään ehdin ja jaksan niin harvoin lähteä kirpputorille (ja onneksi ne ovat niin lyhyen ajan auki, luoja auttakoon kun niille joskus tulisi markettiaukiolot), että niitä turhia ostoksia ei tule kovinkaan paljon tehtyä.
Mutta joka ikinen kerta, kun sinne pääsee, iskee hulluus. Shoppailuhulluus. Joo, kato kun on halvat farkut, eurolla! Kyllähän mä näistä askartelen pari valasta ja lapselle housut. Ja hei, Bruce Springsteen-gollege, eurolla! Retroa, ostan! Onneksi se pieni järjentapainen päässäni on estänyt minua maksamasta vanhoista muoviastioista tai käytetyistä vaatteista maltaita, enkä keräile Miikkarin tai Popin vaatteita. Ostan niitä kyllä jos kohdalle osuu sellainen, mistä olen valmis maksamaan asiallisesti hinta-laatusuhteessa. Farkkuja kyllä keräilen kirppiksiltä ja lähipiiristä ja sitten pistän ne palasiksi ja teen niistä jotain ihan muuta. Ostan myös Marimekon vaatteita, niitä kotimaisia. Toki niissä on aika ajoin Marimekkolisä. Vai mistä muusta paidasta maksaisit 8 euroa, kun se on jo hieman haalistunut. Niin, ja saumasta ommeltu 15 cm matkalla iso reikä vihreällä langalla käsin niin, että harakkakin häpeäisi. No, onneksi se paita jäi pöytään. Olen siis oppinut tarkistamaan tuotteet ennen maksua. Jei minulle.
| Näitä valaita tehdään niistä kirpputorifarkuista. |
No mutta. Tänään oli huono päivä. Eilinen meni miehen laittaessa kodinhoitohuonetta ja en sitten ehtinyt itse tekemään mitään. Ja kun selkääkin särki niin tänään ei aamusta päässyt harrastamaan. Ja sitten harmitti. Onneksi meillä oli lähellä MLL:n kirpputori jonne ehdittiin. Ostettiin lapsella Little Peoplen vene ja jäteauto, yksi minikokoinen Kaalimaankakara ja kirja ja tossut. Ja saatiin yksi Teletappi. Mutta siinä vaiheessa kun minä olin silmät loistaen ja kädet täristen tekemässä elämäni ostosta, joka olisi ollut kovaa ääntä pitävä, todella tahnainen ja likainen Little people karuselli, mies laittoi stopin shoppailuhullulle. Onneksi. Mutta mikä se hyvä olo sitten taas oli kun lähdimme pois? Olin niin tyytyväinen kun olin tehnyt monta hyvää ostosta ja syli oli täynnä tavaraa. Ja niin halvalla! Niin se maailmaa pelastuu, shoppailemalla.
Eiku, miten se meni?
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Kotimaisia lastenvaatteita
Lastenvaatebisnes on mielettömän kokoinen. Kuten koko vaatebisnes. Mutta lastenvaatealalla on suuri hyöty siitä, että lapset kasvavat nopeasti, sotkevat vaattensa usein ja möyrivät maassa ja niin ollen myös rikkovat ja kuluttavat vaatteitaan paljon. Näin ollen vaatteita myydään ja ostetaan. Toki moni ei halua panostaa rahallisesti lastensa vaatteisiin juuri edellä mainituista syistä. Toisaalta sitten, jotkut ovat valmiita panostamaan aika paljon enemmänkin edellä mainituista syistä huolimatta.
Kulutuksen lisäksi lastenvaatteiden valmistusta säätelevät tarkat asetukset. Tuotteiden tulee olla sertifikoituja eikä niissä saa olla myrkkyjä. Ei kuitenkaan ole pitkä aika, kun moni merkkituote jäi pistokokeissa kiinni suositukset läpäisemättömistä lastenvaatteista. Eli vaatteista, joissa oli liikaa myrkkyjä. Monesti, ikävä kyllä, vaatteita tehdään asetusten mukaan juuri niin kauan kun on pakko lupien kuntoon saamiseksi, sen jälkeen palataan siihen halvempaan tapaan. Ja koska vaattteet usein teetetään alihankkijoilla, voidaan sitten kiinni jäädessä vedota siihen, ettei valmistuttaja tiennyt asiasta. Toki eihän valmistuttaja aina tiedäkään, mutta kuka oikeasti voi käsi sydämellä vannoa, ettei tiennyt miksi se vaatteiden valmistus juuri siinä tehtaassa oli puolet halvempaa kuin toisessa? Niinpä. Syynä on oikominen turva-asetuksissa joko valmistuksen tai henkilökunnan suhteen. Ja itse en kyllä halua omalle, enkä lapseni iholle myrkyllisiä vaatteita jos sitä vain mitenkään voin välttää. Tai edes vähentää.
Suomessa on joskus ollut vaateteollisuutta. Ja erittäin hyvää sellaista. Nanso, Suomen Trikoo, Marimekko, Finlayson, Jousi-paita ja Tutta nyt näin esimerkkeinä. Se osa näistä kyseisistä firmoista, joka on vielä pystyssä, on ulkoistanut tuotantonsa Aasiaan. Marimekko ja Nanso toki ja onneksi tekevät vielä kankaansa Suomessa ja Nanso jopa ompeluttaa jotakin. Mutta suurtuotantona vaateteollisuus ja sen myötä ammattitaito, ovat Suomesta häviämässä. Ja mikä pahinta, me kuluttajat annamme sen hävitä. Olemme hintatietoisuudellamme ajaneet alas suomalaisen vaatetuotannon, ensin laadullisesti ja sitten määrällisesti. Kun halpaketjut 20 vuotta sitten rynnivät Suomeen, ihmiset eivät enää halunneet maksaa laadusta. Lopputulemana meillä ei ole vaateteollisuutta juuri nimeksikään mutta sen sijaan meillä on enemmän työttömiä kuin aikoihin. Ja lisää työttömiä. Ja vaatteisiin sijoittamamme raha valuu Ruotsiin.
Yhtä kaikki. Oman henkilökohtaisen viherpesuni myötä halusin ostaa lapselleni uutena vain kotimaisia lastenvaatteita. Suomessa pienenä maana tuotantoprosessia seurataan tarkasti ja luotan siihen, että Suomessa valmistettavat vaatteet ovat myrkyttömiä. Olen myös ajatellut, että ne olisivat laadukkaita, mutta aina näin ei ole ollut. Onneksi usein kuitenkin.
Uusia kotimaisia lastenvaatemerkkejä tulee kuin vettä taivaalta Suomen kesässä, mutta lähtökohtaisesti niiden vaatteet teetetään Portugalissa (EDIT) ja Virossa (Metsola, Nosh, osa Aarrekidistä, Papu, Gugguu ja niin edelleen). Itse pyrin ostamaan vain niitä, joiden vaatteet tehdään Suomessa. Hintaeroa noihin Portugalissa teettetyihin kun ei juuri ole, toki tuntuu, että nuo Portugalissa ommellut ovat trendikkäämpiä. Mutta haluan tukea Suomen työllisyyttä, verotuloilla ja työnteolla pyöritetään hyvinvointivaltiota, joka meiltä on pikkuhiljaa rapistumassa pois. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, eikä sitä kierrettä katkaista muuten kuin tukemalla pienyrittäjiä. Tai keksimällä uusi Nokia.
Tässä ensimmäinen osa kotimaisista lastenvaatevalmistajista, lappalainen Paapero.
Kulutuksen lisäksi lastenvaatteiden valmistusta säätelevät tarkat asetukset. Tuotteiden tulee olla sertifikoituja eikä niissä saa olla myrkkyjä. Ei kuitenkaan ole pitkä aika, kun moni merkkituote jäi pistokokeissa kiinni suositukset läpäisemättömistä lastenvaatteista. Eli vaatteista, joissa oli liikaa myrkkyjä. Monesti, ikävä kyllä, vaatteita tehdään asetusten mukaan juuri niin kauan kun on pakko lupien kuntoon saamiseksi, sen jälkeen palataan siihen halvempaan tapaan. Ja koska vaattteet usein teetetään alihankkijoilla, voidaan sitten kiinni jäädessä vedota siihen, ettei valmistuttaja tiennyt asiasta. Toki eihän valmistuttaja aina tiedäkään, mutta kuka oikeasti voi käsi sydämellä vannoa, ettei tiennyt miksi se vaatteiden valmistus juuri siinä tehtaassa oli puolet halvempaa kuin toisessa? Niinpä. Syynä on oikominen turva-asetuksissa joko valmistuksen tai henkilökunnan suhteen. Ja itse en kyllä halua omalle, enkä lapseni iholle myrkyllisiä vaatteita jos sitä vain mitenkään voin välttää. Tai edes vähentää.
Suomessa on joskus ollut vaateteollisuutta. Ja erittäin hyvää sellaista. Nanso, Suomen Trikoo, Marimekko, Finlayson, Jousi-paita ja Tutta nyt näin esimerkkeinä. Se osa näistä kyseisistä firmoista, joka on vielä pystyssä, on ulkoistanut tuotantonsa Aasiaan. Marimekko ja Nanso toki ja onneksi tekevät vielä kankaansa Suomessa ja Nanso jopa ompeluttaa jotakin. Mutta suurtuotantona vaateteollisuus ja sen myötä ammattitaito, ovat Suomesta häviämässä. Ja mikä pahinta, me kuluttajat annamme sen hävitä. Olemme hintatietoisuudellamme ajaneet alas suomalaisen vaatetuotannon, ensin laadullisesti ja sitten määrällisesti. Kun halpaketjut 20 vuotta sitten rynnivät Suomeen, ihmiset eivät enää halunneet maksaa laadusta. Lopputulemana meillä ei ole vaateteollisuutta juuri nimeksikään mutta sen sijaan meillä on enemmän työttömiä kuin aikoihin. Ja lisää työttömiä. Ja vaatteisiin sijoittamamme raha valuu Ruotsiin.
Yhtä kaikki. Oman henkilökohtaisen viherpesuni myötä halusin ostaa lapselleni uutena vain kotimaisia lastenvaatteita. Suomessa pienenä maana tuotantoprosessia seurataan tarkasti ja luotan siihen, että Suomessa valmistettavat vaatteet ovat myrkyttömiä. Olen myös ajatellut, että ne olisivat laadukkaita, mutta aina näin ei ole ollut. Onneksi usein kuitenkin.
Uusia kotimaisia lastenvaatemerkkejä tulee kuin vettä taivaalta Suomen kesässä, mutta lähtökohtaisesti niiden vaatteet teetetään Portugalissa (EDIT) ja Virossa (Metsola, Nosh, osa Aarrekidistä, Papu, Gugguu ja niin edelleen). Itse pyrin ostamaan vain niitä, joiden vaatteet tehdään Suomessa. Hintaeroa noihin Portugalissa teettetyihin kun ei juuri ole, toki tuntuu, että nuo Portugalissa ommellut ovat trendikkäämpiä. Mutta haluan tukea Suomen työllisyyttä, verotuloilla ja työnteolla pyöritetään hyvinvointivaltiota, joka meiltä on pikkuhiljaa rapistumassa pois. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, eikä sitä kierrettä katkaista muuten kuin tukemalla pienyrittäjiä. Tai keksimällä uusi Nokia.
Tässä ensimmäinen osa kotimaisista lastenvaatevalmistajista, lappalainen Paapero.
| Tää tunika on ollut yksi meidän lempivaatteista. Harmi vain, että sitä on tullut hieman säästeltyä. Kuten usein käy ns. hienoille lastenvaatteille. |
| Tää mekko odottaa vielä kasvua, mutta kuosi oli niin kiva, että oli pakko saada se kaappia koristamaan. |
Tunnisteet:
kiinaboikotti,
Lastenvaatteet,
Paapero,
shoppailuhullu
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Purnukkahamsteri ja meikkimonsteri
Ehkä hitusen harhaanjohtava otsikko. Tai no, mikä nyt on harhaanjohtamista ja mikä ei. Itse voisin käsittää tuolla meikkimonsterilla sen, että käytän niin vähän meikkiä, että olen ihan monsteri. Eli meikkimonsteri. Siitähän voisi tehdä vaikka lastenkirjan.
En ole koskaan ollut mikään puuterinaama, jos näin nyt saa sanoa. Äitini ei harrastanut meikkaamista, enkä itsekään ole siihen oppinut vaikka kovasti olenkin yrittänyt. Vaihto-oppilasvuotenani Amerikassa käytin kyllä huulipunaa joka päivä, lähinnä yleisin painostuksen vuoksi, mutta kotiutumiseni jälkeen se jäi noin vuoden - kahden sisään. Sen jälkeen en ole huulipunaa käyttänyt kuin ajoittain juhlimaan lähtiessä. Enkä sielläkään sitä yleensä ole muistanut lisätä.
En käytä myöskään meikkivoiteita, enkä kanna puuteria mukanani. Tai kannan joskus, mutta en muista laittaa sitä. Meikkivoidetta yritän aina silloin tällöin laittaa naamaani, mutta melko pian sen jälkeen tulee sellainen olo, kuin olisi naama täynnä pakkelia ja ahdistaa. Aikaisemmin käytin päivittäin ripsiväriä ja kulmaväriä, sekä peiteväriä silmien alla, mutta nyt olen laitattanut ripsipidennykset jo muutaman vuoden ajan, enkä siis käytä enää ripsiväriä. Enkä peiteväriä silmien alla, koska ripset virkistävät lookkini niin hyvin.
No, missä sitten on ongelma? Eihän meikinkäytön vähyys ole huono asia, jos itse ihossaan viihtyy. Ei niin, mutta jos ihmisellä on n. 20kpl erilaisia luomivärejä, 12 kpl huulikiiltoja, ainakin neljä erilaista kiillepuuteria, kaksi avattua poskipunaa ja niin edelleen, niin luulisi meikkaamisen maistuvan.
Ilmeisesti vain tykkään kauniista asioista. Purkeista ja purnukoista. Ja uutuusmeikeistä. Ja laadukkaista uutuusmeikeistä. Eli ei edes mikään halpa harrastus. Mistä sitten ongelmaan ratkaisu?
No, ainakin näistä päätöksistä:
Jatkossa ostan enintään yhden luomivärin /vuosi.
Ostan meikkejä harkiten (hahahha, harkinta ostopäätöksissä on kulutusmaanikolle hyvä ohjenuora) Huulipunia voin ostaa myös 1kpl/vuosi jos on aivan pakko. Ja huulipunaksi luetaan myös huulikiillot. Poislukien Diorin Addict Lip Maximizer, koska sitä ihan oikeasti käytän. Ainakin 1-2 kertaa viikossa.
Peitevärin ostan vasta kun vanha on loppunut (tai mennyt pilalle, kuten nykyinen, joka haisee pahalle).
Täytyy kyllä myöntää, että lapsen saaminen ja sen ensimmäisen 6kk koliikki olivat aika suuri syy siihen, että vuonna 2013 en ostanut yhtäkään uutta luomiväriä tai huulipunaa! Joten pohjatyö on tehty, nyt pitää vain jatkaa matkaa purnukkariippuvuudesta toipumisen pitkällä tiellä.
| Tässähän näitä, huulipunia, luomivärejä, puutereita, poskipunia… |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)














