Suvakeista

Olen aina yrittänyt olla suvaitsevainen ja avoin. Ystävyyteni tai arvostukseni ihmistä kohtaan ei ole koskaan katsonut ihonväriä tai uskontoa tai seksuaalista vakaumusta. Olen elänäyt teinivuoteni ensimmäisten suomalaisten pakolaisten keskuudessa ja niitähän ei silloin ollut montaa. Meidän koulusta muistan kaksi, joista toinen oli omalla luokallani. Olen käynyt Prometheusleirin yli 20 vuotta sitten ja siellä tapasin elämäni ensimmäisen homomiehen. Sen jälkeen en ole nähnyt vaivaa muiden ihmisten seksuaalisuudesta.

Suomi oli pitkään 90-luvulle vielä melko valkoinen maa. Rasismista ei puhuttu, koska sille ei ollut juurikaan tarvetta. Rodultaan valtaväestöstä poikkeavat ihmiset olivat niin harvassa, että me suomalaiset lähinnä vain hämmästyimme, jos sellaisen näimme lähikaupassamme. Emme osanneet olla vihaisia.

Muistan lopun elämäni sen hämmennyksen, kun 15-vuotiaana lähdin Pohjois-Amerikkaan vaihto-oppilaaksi ja päädyin etelävaltioon. Kouluni oppilaista oli noin 70% afrikanamerikkalaisia (mikä muuten nykyään taitaa amerikassa olla epäkohtalias termi?) Jos siihen astinen kokemus muun värisistä ihmisistä kuin valkoisista oli muutaman vietnamilainen ja pari tummempi-ihoista niin voitte kuvitella, että olin hieman hämmentynyt. Hämmenystä ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman viikon ja lopputulemana ihonväri ei haitannut kaveruutta mihinkään suuntaan ja palasin kotiin monta kokemusta rikkaampana.

Myönnän avoimesti, että pidän itseäni jollakin tasolla maahanmuuttokriittisenä. En halunnut tänne elintasopakolaisia, enkä halua vieläkään. Kukapa haluaisi. Olen huolissani siitä, miten suuret maahanmuuttajamassat saadaan sopeutumaan maahamme, kun välillä tuntuu ettei me saada edes jo täällä asuvia sopeutumaan. Pelkään isoja joukkoja tummia miehiä, mutta pelkään myös isoja joukkoja suomalaisia, vaaleita, humalaisia miehiä.

Kun kuulin ensimmäisistä iPhone-pakolaisista, olin sitä mieltä, että sinne vain takaisin mistä tulivatkin. Mutta sitten tapahtui jotain, enkä oikein vieläkään tiedä mitä. Ehkä se oli se lavastettu video, missä tyttö eli aivan täysin samanlaista elämää kuin oma lapseni ja sitten tuli sota ja kaikki hävisi. Tai sitten se oli joku niistä kymmenistä kuolleiden lapsien kuvista. Tai ehkäpä se oli se sarjakuva, missä mietittiin ilmastonmuutoksen vaikutusta Syyrian sotaan. En tiedä. Mutta maailmani on avartunut viime päivien aikana huomattavasti ja kaikki se maahanmuuttokriittinen ja vihamielinen propaganda on alkanut ärsyttämään.

Uskon, että suurin osa vihamielisyydestä tulee pelosta. Me ihan oikeasti pelkäämme, että pakolaisten mukana tänne tulee Isiksen joukkoja, jotka valtaavat maamme. Me pelkäämme, että nämä pakolaiset aiheuttavat levottomuuksia ja raiskaavat naiset ja lapset ja kivittävät vielä lopuksi. Nekin suomalaiset miehet, jotka pitävät vaimojaan tiukasti nyrkin ja hellan välissä, ovat huolissaan siitä, kuinka nämä pakolaiset sortavat naisia.

Meidän mielestä pakolaisilla ei saisi olla älypuhelimia kun he saapuvat maahamme. Tarkoittanee sitä, että jos me joskus joudumme äkillisesti poistumaan omasta kodistamme, niin jätämme kännykän kotiin. Kuinka moni oikeasti toimisi näin?  En tiedä, ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että esimerkiksi iso osa näistä Syyriasta ja muualta tulleista on elänyt samanlaista elämää vielä 1-2 vuotta sitten kuin me nyt elämme. En silti sano, että kaikki pelot olisivat aiheettomia, tai että minua ei pelottaisi. Minua pelottaa niin maan perkeleesti ja eniten lapseni puolesta. Mutta pelko ei korjaa näitä asioita eikä saa pakolaisia täältä pois. Ja ennen kaikkea pelko ei korjaannu vihamielisyydellä.

Olen kuullut, että nyt pitäisi laittaa rajat kiinni. Pakolaiset pitäisi nyt heti palauttaa sinne sodan keskelle, ennen kuin he alkavat täällä olemaan levottomia raiskareita. Meidän pitäisi hoitaa omat asiamme kuntoon, ennen kuin voimme auttaa muita. Välillä tekisi mieli sanoa, että kuunnelkaa nyt itseänne. Meistä harva tietää oikeasti, miksi Syyriassa soditaan. Jos me palautetaan ne nuoret miehet sinne sotimaan, niin kenenkä puolella heidän pitää sotia? Isiksien vai itsevaltiaan? Entä ne naiset ja lapset? Kun hallitus teki budjettia, iso osa ihmisistä oli sitä mieltä, että kehitysapua pitää leikata. No, sitä leikattiin. Nyt ei ole rahaa auttaa ihmisiä paikan päällä. Näin ollen he siis valuvat tänne.

Toivoisin, että me kaikki nyt vedettäisiin henkeä. Autetaan ihmisiä hädässä ja mietitään, miten me saadaan heidät sopeutumaan tänne niin, ettei Ruotsin tilanne toistu. Yksi auttava asia on varmasti se, että ei tehdä mitään pakolaislähiöitä, vaan sijoitetaan maahanmuuttajat hajalleen suomalaisten keskelle. Jopa niiden, jotka asiaa vastustavat. Ollaan avoimia ja ystävällisiä, opetetaan heille, että meillä täällä Suomessa toimitaan näin. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka meillä menee huonosti, niin näillä ihmisillä menee vielä huonommin. Muuten he eivät olisi täällä helpomman elämän perässä. Ja muistetaan, ettei yhden ihmisen auttaminen poissulje toisen auttamista.