Kotimaiset lastenvaatteet ja lastenvaatteet riistopajoista

Eilinen MOTin ohjelma herätti ainakin keskustelua. Facebookissa ihmiset jakavat linkkejä ja kotimaiset lastenvaatevalmistajat jakavat niitä myöskin. Bloglovinin kautta sain myös todeta, että monet bloggaajatkin ovat ottaneet asian esille. Sinänsä toki hienoa asia, mutta kieltämättä tuli hieman sellainen olo, että ollaanko tässä nyt vain kiinni päivän puheenaiheessa ja kun aihe häviää otsikoista, häviää se myös perhebloggaajien mielestä? Toki pääasia, että asiasta puhutaan.

Kotimaisen MARLONin luomupuuvillainen kietaisubody, näitä löytää Prismasta, eivätkä todellakaan ole hinnalla pilattu. Laadustakin olen tykännyt ja meillä näitä vaatteita löytyykin paljon. 

On kuitenkin olemassa kotimaisia ja kotimaisia lastenvaatevalmistajia. Eli niitä "kotimaisia" jotka suunnitellaan Suomessa ja ompelutetaan Virossa, Portugalissa, Kiinassa ja niin edelleen. Sitten on niitä kotimaisia, jotka suunnitellaan ja  ommellaan Suomessa. Ompelun lisäksi pitäisi kiinnittää huomiota kankaiden alkuperään ja sen jälkeen lankojen alkuperään. Toki itse vedän rajan tuohon lankaan.  Itselleni myös joskus Facessa huomautettiin, että mistäs luulet sen puuvillan tulevan? No, en ainakaan Suomesta. Mutta puuvillasta voi toki tehdä kangasta täällä meilläkin. Ja meillähän on ollutkin aikoinaan oikein loistava tekstiiliteollisuus. Enkä nyt siis kaipaa takaisin "vanhoja hyviä aikoja", kuten joku voisi huomauttaa. Harmittelen vain sitä, että nämä laadukkaat tekstiilituottamot on ajettu alas.

Metsola itsessään on kasvanut melko suureksi firmaksi ja sieltä kerrotaan, ettei vaatteita voida ompeluttaa Suomessa koska täällä ei ole tekijöitä heidän tarvitsemassaan mittakaavassa. Niin, ei varmasti ole kun tehtaat on suljettu. No miksi ne tehtaat on suljettu? Syynä voi toki olla ammattitaitoisen henkilökunnan puute, mutta varmasta suurempi syy on ollut raha. En toki väitä, että Metsola on tässä joku iso paha susi, mutta oikeasti, jos kaikki nämä Virossa ja Portugalissa ompelutyönsä teettävät lastenvaatevalmistajat siirtäisivät tuotannon Suomeen ja avaisivat yhteisen ompelimon (vaikka jonkun suljetun paikalle), niin työllistettäisiin monta työtöntä. Ja tuettaisiin sitä surullisen kuuluisaa rappeutuvaa hyvinvointiyhteyskuntaa.

Tamperelaisen Miraakkelin haalarit. Tykkään näissä pienissä valmistajissa myös siitä, että jokainen blogilapsi tai kerhokaveri ei ole puettu samanlaisiin vaatteisiin. 

Ja syy siihen, miksi toivoisin tekstiiliteollisuuden palaavan Suomeen on todellakin ensisijaisesti se, että me tarvitsemme täällä töitä. Laadukkaita lastenvaatteita voisi myös myydä muualle. Saisimme verotuloja ja voisimme tukea niillä perheitä ja lapsia ja vanhuksia. Toisekseen, en halua pukea lastani riistopajoissa tehtyihin vaatteisiin, vaikka kuinka joku vetoaisi siihen, että niiden olot siellä Bangladeshissä olisivat vielä surkeammat jos emme ostaisi niitä vaatteita. Paskapuhetta.  Koska mikä estää näitä suuryrityksiä ihan vain maksamasta enemmän palkkaa työläisilleen? Ja miksi he siirtävät tuotantonsa aina halvempaan maahan kun toisessa palkkataso nousee jos he kerran ihan vilpittömästi haluavat parantaa työläistensä oloja. Voitto, voittto ja voitto. Vaatteet pitää tuottaa halvalla jotta yritys saisi enemmän rahaa. Jos työläiset saisivat tehdä töitä vähemmän (työvuorojen pituus) ja rauhassa, vaatteiden laatu olisi parempi. Isommalla palkalla voisi saada näin ollen kestävämpiä vaatteita ja vaatteiden kierto kaupasta jätelavalle pitkittyisi. Tuotantoa voisi määrällisesti vähentää, maailmassa olisi vähemmän paskaa ja me kaikki voitaisiin paremmin. Paitsi ne ison yrityksen toimitusjohtajat ja osakkeenomistajat saisivat muutaman miljoonan vähemmän. 

MelliEcodesignin body ja Tutan kiinalaiset sukkahousut. Mellin vaatteet ovat todella laadukkaita, luomupuuvillaisia  Suomessa ommeltuja lastenvaatteita. Meillä kaksoiskokoinen body 80-86 on ollut käytössä koosta 74 lähtien. Mellin puuvilla tulee Kreikasta, joten en koe, että lastenvaate voisi tästä enää ekologisemmaksi tai eettisemmäksi muuttua. Ja jos body menee kolmen koon ajan, pysyy nukkaantumattomana ja pehmeänä pesusta toiseen, niin kyllä minä olen siitä valmis maksamaan kolmekymppiä. Tutan Kiinassa tehdyistä sukkahousuista en viitsi edes aloittaa.  Tai no, oikeasti, KIINASSA? Koska meillä täällä Suomessa ei ole sukkahousuvalmistajia?

En ymmärrä, miksi meillä on niin kiire tuhlaamaan ja ostamaan, ettemme välitä siitä, missä oloissa vaatteemme tehdään? Rahasta se ei enää ihan oikeasti ole kiinni. Käytettyjä vaatteita saa hyväkuntoisena ja halvalla. Ja omista tuttavistani ne, jotka eniten mainostavat sitä, ettei heillä ole rahaa ostaa kotimaista, ovat juuri niitä jotka niitä tehdastöitä tarvitsisivat. Ja niitä, keitä ei voisi vähempää kiinnostaa kun yritän vaikka lahjoittaa omia, vanhoja mutta vähän käytettyjä hyväkuntoisia vaatteitani pois (toki syy voi olla minun olemattomassa tyylitajussani, mutta viimeksi eilen tarjosin Facessa avoimesti kaikille Dieselin uutta vastaavia farkkuja. Ketä kiinnosti? Ei ketään.). Raha on hyvä tekosyy. Mutta siitä voikin sitten tehdä ihan oman postauksensa. Siitä, miten eettisesti ja ekologisesti tehdyt ostokset eivät todellakaan ole rahasta kiinni.

Miksi tänään kannattaa katsoa telkkaria?

Meillä ainakin harvoin sitä ehditään edes avaamaan mutta tänään voisi yrittää. Tuntuu kyllä niin käsittämättömältä, että me hyväosaiset suomalaiset emme välitä siitä, missä olosuhteissa lastemme ja omat vaatteemme tehdään. Ja ei, rahasta se ei ihan oikeasti ole kiinni. Käytettyjä, hyväkuntoisia lastenvaatteita saa lähes ilmaiseksi ja esim. Marlon-merkkisiä hyvälaatuisia vauvan ja taaperon vaatteita saa Prismasta. Halvalla ja Suomessa tehtyjä, suomalaista työtäja hyvinvointivaltiota tukien.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/04/13/reiman-paita-13-euroa-ompelijalle-2-senttia

Match-show, väriä ja vihainen setäpyöräilijä.

Eilen käytettiin meidän berni elämänsä ensimmäisessä mätsärissä. Tai siis Match-showssa, mutta kuulemma ne ovat mätsäreitä. Tähän asti ollaan harrastettu vain erikoisnäyttelyitä. Koira on meillä sijoituksessa ja ollaan luvattu, että käydään näyttelyissä. Mutta oikeasti, me ei olla näyttelyihmisiä. Kai niistä jotkut koirat tykkäävät, ja vielä varmemmin omistajat, mutta me ei. No tuolle yli-innokkaalle rakkauspakkaukselle (lue: bernille) se teki hyvää. Toki jouduttiin todistamaan, että joo, on se yli 12 kuukautta vaikka se onkin noin innokas.

Päässä Punaisen norsun lippalakkihattu.

Ja olihan se pakko hullun ostaa KeepCuppikin. Sinne on hyvä piilottaa energiajuoma-addiktio. Inasen kyllä tuli mietttyä, että näitä tänne sitten rahdataan Australiasta asti? 

Pitkästä aikaa Lumi-laukku käyttöön. Jotenkin noi laukut menee kausissa. Viimeisen vuoden ajan käytössä on ollut lähinnä reput. 

Sittarin löytölaarista pari vuotta sitten hankittu Airwalkin pipo. Sen verran löytyy itseltä jo ikää, että silloin minun nuoruudessa Airwalk oli kova sana.

Hullu berni, isolla sydämellä. Huomatkaa myös kyydissä olevat taaperokärryt, mallia Plasto. Jostakin ne meille tulivat, käytettynä. Ja toimivat edelleen. Ne taisivat pelastaa meidän lauantain, tapahtumassa meni neljä tuntia, ja lapsi viihtyi hyvin kun sai painaa kärryjen avulla ympäri parkkipaikkaa. 

Iso yllätys meille oli se, että berni sijoittui luokkansa toiseksi. Siitä sitten oltiin niin tohkeissamme, että paikalta poistuessa taisimme vallata koko kevyenliikenteen väylän. Yhdistetyn sellaisen, jossa pyöräilijät ja kävelijät menevät sulassa sovussa, ilman sitä väliviivaa. No, itse olen kokenut, että Suomessa on oikean puoleinen liikenne ja ohitus suositellaan tapahtuvaksi vasemmalta, kun kulkeminen tapahtuisi oikealla reunalla. Poikkeuksena toki autotiet, jossa tulisi kävellä vastaantulijoita vastaan, eli väärällä puolella. Yhtä kaikki. Käytän itsekin paljon pyörää ja tiedän, että jalankulkijat, koiranulkoiluttajat ja vaunut voivat olla ärsyttäviä. Olinkin sitten rattaiden kanssa siirtymässä väylän oikeaan reunaan, kun yhtäkkiä vierestäni, sieltä puskan puolelta, alkoi kuulumaan veetä, peetä, hoota, haistattelua ja kaikkea muuta paitsi mitään järkevää tai yleensäkään mitään mitä voisi kutsua lauseeksi. 

Vihainen vanha setä (sellainen keski-iän ylittänyt) haukku meidät pataluhaksi, kun ei kuulemma pääse ohi eikä ympäri. Ja kyseessä oli katupyörä, jossa ei ollut ilmeisesti kelloa (tiedän kyllä, että se kellon soittaminen aiheuttaa joskus huonon reaktion kävelijöissä, mutta itse kyllä hidastan, soitan kelloa ja jos väistöliike on ympärijuoksua niin pysähdyn). Lisäksi täysin mahdotonta olisi ollut vaikka ilmaista sanallisesti, että anteeksi, ryhmityttekö? Mutta ei, setä halusi oikaista oikealta, ei vasemmalta, ja joutui sitten puskaan kun minä en tajunnut tämän yhden kerran taakseni vilkaista. Harmitti kyllä herran puolesta, mutta vaikka päässä on virtaviivaiset aurinkolasit, pyöräilykypärä ja jalassa kireät pyöräilyhousut, niin oikeasti, voisiko puhua suomea sen vittupaskahelvetin sijasta? Jos olisin saanut suunvuoron, olisin pyytänyt anteeksi, etten tajunnut olla siirtymättä väylän oikeaan reunaan ja että selässäni olevat silmät olivat epäkunnossa. Kun sitten toivotin hyvät päivänjatkot, kun ajattelin, että ihmisen on varmasti todella paha olla, kun noin raivoaa, niin setä pysähty ja kertoi  meille uudelleen kaikki ne kirosanat jotka olimme jo kuullut. Mietin jo hetken, että lyökö, mutta ei. 

Täytyy myöntää, että meidän vikahan se oli kun ei tajuttu väistää ja kulkea kasassa kun olimme niin iloisia, mutta mikä ihme saa toisen raivoamaan noin suuressa määrin, kun ketään ei sattunut ja meillä vielä pieni lapsi vaunuissa? Kuinka paha voi toisella olla? Ja mitenkähän se kotonaan raivoaa? Ja tuliko sen siitä hyvä olla, että sai meille huudettua? Olen itse oppinut sen ja yritän oppia koko ajan lisää, että sitä saa mitä kylvää ja yritän olla raivoamatta tuntemattomille ja myöskin niille, ketä tunnen. Maailmani ei kaadu siihen, että joudun pysähtymään, tai väistämään tai että minua etuillaan. En ymmärrä, onko meidän oikeasti niin paha olla?

Toisaalta, jos se vihainen setä olisi lyönyt, niin meidän berni olisi voinut halia sen tainnoksiin. 

Löydettiin sitten Facebookin kautta kaksi kertaa jalassa olleet Reiman vk-kengät lapselle. Ja onneksi olin lukenut Lähiömutsista jutun lapsen kengistä, muuten olisi tullut liian pientä kokoa.