Harmaantumisesta

Olen nyt pariin otteeseen löytänyt mieheltäni muutaman yksittäisen harmaan hiuksen ja partakarvan. Olen ollut näistä löydöistä yhtä innoissani kuin mieheni ei innoissaan. Eihän se mikään yllätys ole, että niitä harmaita löytyy. Olemme kuitenkin lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä. Tiedä sitten, miten niihin harmaisiin olisi pitänyt suhtautua, mutta eipä tuo mieskään sitten lopulta niistä kovin harmissaan ollut.  

Miehen harmaantumisesta innostuneena otin kuvan omista hiuksistani, joita en ole värjäyttänyt yli kahteen vuoteen. Otin kuvan ja jaoin sen Instagrammin kautta ja pohdin, ettei se harmaantuminen ehkä niin huono asia olisi, että lähtisin vielä joskus värjäämään hiuksiani. Nyt, kun vihdoin olen päässyt siitä eroon, 24 värjäysvuoden jälkeen.

Sain muutaman kannustavan kommentin ja yhden, missä todettiin, että odota vain kun ne harmaat tulevat, sitten värjäät aivan varmasti hiuksesi, on se vaan niin kamalaa. Aluksi hieman ärsyynnyin, kuten usein käy jos joku kertoo minulle miten tulen toimimaan. Sitten aloin miettimään, että miksi se harmaantuminen on niin kamalaa? Onko ihminen oikeasti ruma, jos hiukset ovat harmaat? Onko harmaiden peittely vain sitä samaa ikuisen nuoruuden tavoittelua kuin moni muukin asia, Botoxista push-uppeihin? Onko se todellakin oikeasti niin paha asia, jos nelikymppinen harmaantuu?

Värjäyksen lopettamisen jälkeen olen kokenut, että luonnollinen hiustenväri sopii itselleni kaikista parhaiten. Hiukset ovat myös terveentuntuiset eivätkä ne ole lähteneet harventumaan, vaikka ilmeisesti suvun puolesta siihen olisi rasitetta. Oma hiusteni väri on sen verran vaalea, etten tiedä miten ne harmaat tuosta erottuisivat. Mutta sellainen luonnollinen harmaantuminen on mielestäni kaunista. Ja sen pitäisi olla sellaista muidenkin mielestä. Ennen kaikkea sen pitäisi olla hyväksyttävää. Siis sellainen luonnollinen harmaantuminen, missä päälaella ei näy kahden sentin raitaa harmaata vaan niitä on yksittäisinä, vähittäin lisääntyvinä hiuksina siellä täällä.

Olen aina ollut hieman vastarannankiiski. Olen pukeutunut poikamaisesti teininä, värjännyt hiuksia sokkiväreillä 25-vuotiaana, ennen kuin siitä tuli pintamuotia. Olen käyttänyt skeittikenkiä päivittäin vielä yli kolmekymppisenä, ottanut puolen selän tatuoinnin yli kolmekymppisenä (onpa sitten jotain mitä katua kun pääsen joskus Linnanjuhliin) ja edelleenkin käytän shokkivärisiä juomapulloja ja kahvimukeja. Haluan kuitenkin puhua luonnollisuuden puolesta. Sen luonnollisuuden, missä hiuksissa ei ole kilokaupalla pidennyksiä, ripset ovat luonnollisen näköiset ja hiukset ovat mahdollisimman lähellä sitä, mitä luonto on meidän varalle suunnitellut. Haluan näillä keinoilla paitsi keskittyä omaan sisäiseen hyvinvointiini mutta myös näyttää tyttärelleni, että ulkoinen kauneus on kiinni siitä mitä sisällä on, eikä siitä kuinka paljon siihen käyttää rahaa.

Aion edelleenkin käyttää kampaajaani ja käydä kasvohoidossa ja ehkä laittaa volyymiripsetkin. Arvostan hyvää kampajaa yli kaiken ja onneksi minulla on sellainen luottokampaaja, joka tekee aina todella hyvää jälkeä. Toki käyntini ovat nyt roimasti vähentyneet, kun värjäykset ovat jääneet pois. Toisaalta leikkaukseen pitäisi panostaa enemmän, pidemmätkin hiukset pysyvät paremmin ryhdissä kun ne ovat muotoon leikatut. Ripsien suhteen arvostan luonnollisen näköisiä tuuhennuksia, koska ne säästävät aikaa aamuisin ja pysyvät siistinä koko päivän. Mutta en tiedä, otanko ripsiä silti enää koskaan. Jotenkin ne eivät vain tunnu niin omalta enää. Olen aikaisemminkin pärjännyt ilman, miksi en siis pärjäisi enää?

Vaikka haluan ja tykkään olla luonnollinen, niin haluan myös olla huolitellun näköinen, kulkea laadukkaissa, eettisesti tuotetuissa (tai käytettynä hankituissa) vaatteissa ja näyttää hyvältä niin, että myös tunnen oloni hyväksi. Haluan osoittaa, että luonnollisuus ei välttämättä ole sitä, että tukka roikkuu, kasvot ovat kiiltävät ja harmaat ja vaatteet ovat eriparia toistensa kanssa. Haluan olla niin sinut itseni kanssa, että kun ne harmaat tulevat, kannan ne ylpeydellä. Keskityn olemaan tyytyväinen omaan itseeni, olemalla sitä mitä haluan olla ja olemalla muille sellainen kuin haluaisin muiden olevan minulle.