Meistä jokaiselle on varmasti hetkiä, jolloin koemme lämpimän tuulahduksen menneisyydestä. Koemme muiston sellaisesta tapahtumasta, jolloin tunsimme olomme hyväksi ja rakastetuksi, eikä mikään olisi voinut olla paremmin. Hetkestä, jonka näin jälkikäteen ajateltuna olisi toivonut kestävän ikuisesti. Hetkestä, jota emme ehkä juuri silloin osanneet arvostaa tai ainakaan emme tienneet osavaamme joskus kaivata juuri sitä pientä arkista hetkeä.
Itse olen menettänyt kaikki isovanhempani. Ensimmäinen kuoli kun olin 8-vuotias ja viimeinen nelisen kuukautta ennen lapseni syntymää. Jokainen heistä hiljalleen hiipui pois, enkä todellakaan tiedä oliko se parempi niin vai ei. Jokaista heistä kaipaan, mutta toki eniten heitä jotka olivat elämässäni pisimpään. Tämä koska niitä yhteisiä muistoja on enemmän. Toisaalta harmittelen ajoittain, ettei toinen mummoni koskaan nähnyt häitäni. Harmittelen myös sitä, ettei yksikään isovanhemmistani nähnyt ihanaa tytärtäni. Toisaalta, heistä kaksi näkivät yliopistoon pääsyni ja ensimmäiset hääni, joten sekin on jo paljon.
Tiedän olevani onnellinen siitä, että olen saanut elää lapsuuden josta minulle on jäänyt hyviä ja rakkaita muistoja. Muisto mummun kanssa vietetyistä maalaushetkistä ja nakkipaketeistajääkaapissa, jotka aina odottivat minua kun tulin yökylään. Muisto papasta, joka voiteli sukset niin, etten päässyt niillä hiihtokilpailuissa alkuun eteenpäin. Papasta, joka viimeisinä vuosinaan kertoi sotajuttuja ja itki niitä kertoessaan vaikka ei muuten juuri puhunut tai pukahtanu, mutta silti kaapista löytyi aina Kokista ja munkkeja lapsille. Eli meille. Papasta, johon kerran sattumalta törmäsin Kauppahallissa ja päädyimme kahville. Seuraavana vuonna pappa olikin sairaalassa vuodepotilaana. Muistoja mummosta, joka oli aina huolissaan siitä kuinka pärjään ja joka aina osti kalliita joululahjoa vaikka hänellä ei sitä rahaa ihan niin kovin paljon ollutkaan. Vaarista, joka kuoli kun olin kahdeksan, muistot ovat kaikista hämärimmät. Mutta hän toi minulle aina nuken matkoiltaan ja niitä nukkeja oli paljon. Pienenä arvostin näitä lahjoa eri tavalla kuin nyt, mutta vaikka tapa millä arvostan on muuttunut, ei määrä ole vähentynyt. On hieno tietää, että vaari ajatteli minua aina matkoillaan vaikka me ei niin kovin usein nähtykään. Mutta vaari oli silloin vielä niin kovin nuori, työelämässä ja sairastuminen tuli niin kovin äkkiä ja niin vakavana, ettei siitä enää selvitty. Onneksi muistot elävät vaikka hetkiä ei saa enää lisää.
On kuitenkin hetkiä, jolloin toivon voivani joskus vielä kertoa isovanhemmilleni kuinka tärkeä heistä jokainen minulle oli. Olen joskus harmissani siitä, etten saanut pitää heitä luonani pidempään. Mutta olen onnellinen siitä, että minulla on lapsuusmuistoja joissa isovanhempani ja vanhempani ovat läsnä ja että ne muistot ovat niin onnellisia, että haluan niihin palata aina uudelleen. Toivon todella, että oma lapseni saa vastaavat muistot itselleen ja olen todella onnellinen siitä, että vanhempani haluavat hoitaa lastani ja viettää hänen kanssaan aikaa. Parasta mitä lapselle voi tarjota, on perhe, muodossa missä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti