torstai 14. marraskuuta 2013

Turha ahdistus

Päivät menee kiitovauhtia eteenpäin. Lapsi on oppinut nukkumaan yönsä ja nyt jatkuvan väsymyksen tilalla on ainainen kiire. Kiire, koska ensimmäistä kertaa tänä vuonna on energiaa tehdä jotain. Olen ommellut ja siivonnut. Olen tehnyt koiran kanssa lenkkejä ja laittanut ruokaa. Ihan perusasioita, joihin siis ei ole ollut voimia juurikaan aiemmin tänä vuonna. Ihmeitä se pienikin uni tekee, tällä hetkellä siis noin kuusi tuntia tauotonta unta yössä ja olen kuin uusi.

Yritän olla viettämättä liikaa aikaa netissä. Tyhmänä menin kuitenkin tilaamaan Kauppalehden uutiset sähköpostiini. Isänpäiväkin meni miettimällä, miksi meillä suomalaisilla on niin kiire saada kaikki tehtaat täältä pois? Teollisuuden alasajaminen. Tai no, tiedänhän minä miksi. Kun kilpailu on kovaa ja raha ratkaisee. Raha ratkaisee, että kannattaa rakentaa uusi tehdas Puolaan, ennemmin kuin pitää vanha tehdas Suomessa pystyssä. Työt siirtyvät sinne, missä hyvinvointivaltio ei ole vielä nostanut palkkatasoa turhan korkeaksi markkinataloudelle. Kunnes kierto jatkuu, palkkataso nousee ja tehdas siirtyy seuraavaan maahan. Jossakin välissä, ehkä lapseni elinaikana, tehdas siirtyy takaisin tänne. Me olemme täällä silloin ne köyhät, joiden palkkataso on matala.

Hetkittäin mietin, että parasta meille kaikille olisi, kun tulisi oikein kunnon lama. Pahempi kuin 90-luvulla. Koska siihenhän ei mennyt edes 20 vuotta kun unohdimme, miten vaikeaa oli ja nyt lapsemme ajelevat mopoautoilla ja rakennamme 400 neliömetrin taloja jotta mahdumme asumaan neljän hengen perheemme kesken sopivan mukavasti.

90-luvun laman aikaan ei ollut H&M:ää, ei Ikeaa. Siis täällä Suomessa. Köyhät oli köyhiä, eivätkä he juurikaan kuluttaneet. Nyt, köyhälläkin pitää olla oikeus shoppailla. Tuhlata rahaa. Kaiken pitää olla halpaa. Että voi ostaa paljon. Jota pitää tuottaa halvalla. Äitini opetti, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. En tiedä kuinka köyhiä me olemme, mutta ainakaan meillä mikään ei ole halpaa. Harmi vain, sitäkin kestävämpää. Onhan se hienoa jättää omalle lapselleen perinnöksi Lundian hylly, jonka on saanut vanhemmiltaan, jotka olivat ostaneet sen ensiasuntoonsa. Toisaalta, näillä huonekaluilla ei ole tarvetta käydä Ikeassa edes kerran vuodessa. Itse asiassa, en ole käynyt Ikeassa kohta 15 vuoteen. Jos ja kun tarvitsemme jotakin kalustetta, yritämme ensin saada sen jostain. Sen jälkeen yritämme ostaa käytetyn. Sen jälkeen yritämme ostaa kotimaista.

No tämä koko avaus lähti tuosta isänpäivästä, Suomen talouden jatkuvasta alamäestä ja tietysti siitä, että olen palaamassa töihin liian lyhyen äitiysvapaan jälkeen (joka kyllä ajoittain on tuntunut todella pitkältä). Ja mieheni jää hetkeksi kotiin. Tai ehkä pidemmäksikin, riipuen siitä mitä yt-peikko töissä tällä erää sanoo. Se sama yt-peikko, joka vierailee meillä aina säännöllisesti. Olen kyllä siihen jo niin kyllästynyt. Samoin koko helvetin markkinatalouteen. Emmekö me voisi vain lopettaa kuluttamista ja kapinoida sitä vastaan, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät?

Ja koomisinta tässä on se, että samalla kun paasaan ja paasaan, tuijotan peilistä omaa kuvaani ja mietin, mitä se kertoo minusta, että kaiken tämän keskellä, jos mieheltä menee työpaikka, harmittelen eniten sitä , että sitten ei ole enää rahaa ostaa uusia Stokken-vaunuja jos meille tulee lisää lapsia.

Että minä ajoittain vihaan itseäni.