maanantai 29. kesäkuuta 2015

Harmaantumisesta

Olen nyt pariin otteeseen löytänyt mieheltäni muutaman yksittäisen harmaan hiuksen ja partakarvan. Olen ollut näistä löydöistä yhtä innoissani kuin mieheni ei innoissaan. Eihän se mikään yllätys ole, että niitä harmaita löytyy. Olemme kuitenkin lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä. Tiedä sitten, miten niihin harmaisiin olisi pitänyt suhtautua, mutta eipä tuo mieskään sitten lopulta niistä kovin harmissaan ollut.  

Miehen harmaantumisesta innostuneena otin kuvan omista hiuksistani, joita en ole värjäyttänyt yli kahteen vuoteen. Otin kuvan ja jaoin sen Instagrammin kautta ja pohdin, ettei se harmaantuminen ehkä niin huono asia olisi, että lähtisin vielä joskus värjäämään hiuksiani. Nyt, kun vihdoin olen päässyt siitä eroon, 24 värjäysvuoden jälkeen.
Sain muutaman kannustavan kommentin ja yhden, missä todettiin, että odota vain kun ne harmaat tulevat, sitten värjäät aivan varmasti hiuksesi, on se vaan niin kamalaa. Aluksi hieman ärsyynnyin, kuten usein käy jos joku kertoo minulle miten tulen toimimaan. Sitten aloin miettimään, että miksi se harmaantuminen on niin kamalaa? Onko ihminen oikeasti ruma, jos hiukset ovat harmaat? Onko harmaiden peittely vain sitä samaa ikuisen nuoruuden tavoittelua kuin moni muukin asia, Botoxista push-uppeihin? Onko se todellakin oikeasti niin paha asia, jos nelikymppinen harmaantuu?

Värjäyksen lopettamisen jälkeen olen kokenut, että luonnollinen hiustenväri sopii itselleni kaikista parhaiten. Hiukset ovat myös terveentuntuiset eivätkä ne ole lähteneet harventumaan, vaikka ilmeisesti suvun puolesta siihen olisi rasitetta. Oma hiusteni väri on sen verran vaalea, etten tiedä miten ne harmaat tuosta erottuisivat. Mutta sellainen luonnollinen harmaantuminen on mielestäni kaunista. Ja sen pitäisi olla sellaista muidenkin mielestä. Ennen kaikkea sen pitäisi olla hyväksyttävää. Siis sellainen luonnollinen harmaantuminen, missä päälaella ei näy kahden sentin raitaa harmaata vaan niitä on yksittäisinä, vähittäin lisääntyvinä hiuksina siellä täällä.
Olen aina ollut hieman vastarannankiiski. Olen pukeutunut poikamaisesti teininä, värjännyt hiuksia sokkiväreillä 25-vuotiaana, ennen kuin siitä tuli pintamuotia. Olen käyttänyt skeittikenkiä päivittäin vielä yli kolmekymppisenä, ottanut puolen selän tatuoinnin yli kolmekymppisenä (onpa sitten jotain mitä katua kun pääsen joskus Linnanjuhliin) ja edelleenkin käytän shokkivärisiä juomapulloja ja kahvimukeja. Haluan kuitenkin puhua luonnollisuuden puolesta. Sen luonnollisuuden, missä hiuksissa ei ole kilokaupalla pidennyksiä, ripset ovat luonnollisen näköiset ja hiukset ovat mahdollisimman lähellä sitä, mitä luonto on meidän varalle suunnitellut. Haluan näillä keinoilla paitsi keskittyä omaan sisäiseen hyvinvointiini mutta myös näyttää tyttärelleni, että ulkoinen kauneus on kiinni siitä mitä sisällä on, eikä siitä kuinka paljon siihen käyttää rahaa.
Aion edelleenkin käyttää kampaajaani ja käydä kasvohoidossa ja ehkä laittaa volyymiripsetkin. Arvostan hyvää kampajaa yli kaiken ja onneksi minulla on sellainen luottokampaaja, joka tekee aina todella hyvää jälkeä. Toki käyntini ovat nyt roimasti vähentyneet, kun värjäykset ovat jääneet pois. Toisaalta leikkaukseen pitäisi panostaa enemmän, pidemmätkin hiukset pysyvät paremmin ryhdissä kun ne ovat muotoon leikatut. Ripsien suhteen arvostan luonnollisen näköisiä tuuhennuksia, koska ne säästävät aikaa aamuisin ja pysyvät siistinä koko päivän. Mutta en tiedä, otanko ripsiä silti enää koskaan. Jotenkin ne eivät vain tunnu niin omalta enää. Olen aikaisemminkin pärjännyt ilman, miksi en siis pärjäisi enää?
Vaikka haluan ja tykkään olla luonnollinen, niin haluan myös olla huolitellun näköinen, kulkea laadukkaissa, eettisesti tuotetuissa (tai käytettynä hankituissa) vaatteissa ja näyttää hyvältä niin, että myös tunnen oloni hyväksi. Haluan osoittaa, että luonnollisuus ei välttämättä ole sitä, että tukka roikkuu, kasvot ovat kiiltävät ja harmaat ja vaatteet ovat eriparia toistensa kanssa. Haluan olla niin sinut itseni kanssa, että kun ne harmaat tulevat, kannan ne ylpeydellä. Keskityn olemaan tyytyväinen omaan itseeni, olemalla sitä mitä haluan olla ja olemalla muille sellainen kuin haluaisin muiden olevan minulle.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Uhanaa ja Suppia


Ihanan Uhanan kesämallisto julkaistiin jo useampi viikko sitten. Pupukuosi iski jälleen ja tilasin kolme tuotetta mallistosta, joista kaksi muuta olenkin jo esitellyt. Tämän päivän tekstissä esittelyvuorossa on sitten viimeinen kolmeesta, eli maksimekko. Mekko, jolla on pituutta niin paljon, että se riittää pisimmillekin meistä. Kerrankin, voisi joku pitkä iloita.  

Itselläni on mekosta M-koko, oma pituus on 168 cm ja kengissä tänään korkoa 10cm. Eikä mekko laahannut maata. Eli ainakin sellaiselle 178cm pituiselle sopii oikein hyvin. Uhanan vaatteita löytää Weecos.comista, Tampereen Sokokselta ja Kerästä sekä Yalosta eli Helsingin Nudgesta. Ja Tampereen  Seelestä, jolla on muuten nykyään verkkokauppa! 

Ja jos miettii, miksi Uhanan vaatteet kuuluvat shoppailuhullun wannabe-ekoihmisen blogiin, niin nämä ihanat vaatteet tehdään pientuotantona Suomessa, suomalaista työtä tukien joka ei toki ole vielä mikään ekoteko itsessään. Uskon kuitenkin näissä pienten valmistajien vaatteissa laatuun. Siihen, että vaatteen mennessä liian nopeasti rikki, voin viedä sen suoraan valmistajalle ja pyytää korjausta. Näissä pienissä tuotantomäärissä hävikin määrän on myös pienempi kun vaatteet voidaan rauhassa myydä loppuun kun uusi mallisto ei heti puske niskaan. Ja kun matkat ompelijalta kauppaan ovat lyhyet, säästyy energiaa. Ja kuten aina aiemminkin, haluan tukea kotimaista työtä vaikka pelkästään kotimainen työ ei ole tae ekologisuudesta. Mutta se on tae toimivasta hyvinvointiyhteisskunnasta. 


Maksimekko ei istu kovin helposti tällaiselle painoindeksin mukaisen normaalipainon yläpäässä heiluvalle, mutta kiitos Suomen kesän, mekon pituus tulee tarpeeseen ja näin ollen sitä voi käyttää vaikka se ei parhaiten istukaan. Mekon lisäksi päivän asuun kuuluu Kainon syli-neule, joka on loppuunmyyty. Harmi, sillä tämä neuletakki on yksi lempivaatteistani. Ongelmaksi omalla kohdallani muodostuu aina se, että lempivaatetta ei meinaa raaskia käyttää, ettei se kulu käytössä. Siitä syystä olen ajoittain ostanut hyväksi todettua vaatetta kaksin kappalein, jolloin raaskin käyttää niitä enemmän. Musta neule on myös todella monikäyttöinen. Toivottavasti Kaino vielä ottaa tämän uudelleen tuotantoon. Vinkvink. 


Tämän päivän kuvat olivat jälleen isku vasten itsetuntoa. Haluan olla luonnollinen ja elää terveellisesti, mutta kuvissa näytin lähinnä harmaalta muhkulta, jonka hiukset ovat likaiset ja sikinsokin. Välihuomautuksena todettakoon, että hiukset eivät olleet likaiset, mutta työpäivän jäljiltä litistyneet. Mutta naama on harmaa, etenkin näin perjantaina useamman valvotun yön ansiosta. Meillä on nukuttu huonosti lapsien, aikuisten ja koiren puolesta.

 Kaipaan myös lihaksiani. Sitä, kun voi käyttää mekkoa ilman, että käsivarret näyttävät tukeilta. Eniten kaipaan kuitenkin sitä lihasten tuomaa hyvänolontunnetta, sitä kun jaksoi ja vaatteet eivät kiristäneet. Olen yrittänyt syödä hyvin ja liikkua enemmän, mutta väsymys tuntuu iskevän kerta toisensa jälkeen. Väsymys, joka saa laiskan kaatumaan sänkyyn sen sijaan, että lähtisi lenkille ja ostamaan pitsan, sen sijaan että tekisi terveellistä ruokaa kotona. 

Tiedän, että monet muut painivat samojen ongelmien kanssa. Lapsen syntymän jälkeen liikunnan määrä vähenee ja ruoanlaiton suhteen tekee mieli oikoa. Mutta mikään muu ei tuo piristystä arkeen niin hyvin, kuin terveellisest elämäntavat ja niihin yritän itsekin panostaa päivä päivältä enemmän. Vielä siinä onnistumatta. Olen kuitenkin tällä viikolla onnistunut kahteen otteeseen syömään salaatin ilman lihaa ja olen siitä niin ylpeä. On mahtava fiilis opetella pois siitä tavasta, että jokaisen lämpimän ruoan pitäisi sisältää lihaa. 


Omaan ulkonäköahdistukseen liittyen (ahdistaa, että ahdistaa vaikka haluan todellakin olla ahdistumatta): elämäntaparemontti toteutuu hitaasti mutta toivottavasti varmasti. Olen saanut vähennettyä sokeria ja rasvaisia ruokia ja olen myös saanut liikuttua enemmän. En toki tarpeeksi. Mutta liikkumisen lisäämiksesi hankimme perheeseen toisen suppi-laudan. 


Ja hankin myös itselleni märkäpuvun, ihan vain ettei oma kesäurheiluni ole säästä kiinni. On kyllä tullut taas ostettua ja hankittua, jopa niin paljon että ahdistaa vaikka kaikki hankinnat ovat olleet harkittuja ja tulevat varmasti käyttöön. Jotenkin kuvittelin ja toivoin, että tämän blogin pitämisen myötä saisin ostoskäyttäytymiseni kohtamaan sisäisen ekoihmiseni, mutta se tapaaminen ei ole vielä täysin toteutunut. Ostan vähemmän ja paremmin tuotettua kuin aiemmin, mutta ostan edelleenkin aivan liikaa. Ja kun saan yhden haaveen ostettua, niin haaveilen jo seuraavasta. 

Nyt yritän jälleen olla ostamatta mitään.


sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannuksesta

Kunnon kumisaappaat kuuluvat jokaisen suomalaisen juhannusvarustukseen, omani olivat mallia Nokian jalkineet. 


Edeltävät neljä juhannusta olen ollut töissä. En kyllä ihan koko aikaa, paitsi sen 2011 juhannuksen, jolloin työt alkoivat torstaiaamuna ja loppuivat maanantai-iltapäivällä. Sen jälkeen olen kuitenkin tullut äidiksi ja vanhentunut ja muuttunut entistä raihnaisemmaksi, joten tuollaisia juhannuksia ei tule enää tapahtumaan. Mutta tämä juhannus oltiin vapaalla, torstai-iltapäivästä maanantai aamuun. Ja jottei elämä kävisi liian mukavaksi, oli märkää, harmaata mutta onneksi melko lämmintä. 


Juhannus ja joulu ovat itselleni perhejuhlia. Sellaisia, kun toivoo, että ympärillä olisi mahdollisimman paljon ihmisiä. Onneksi meidän perhe on kokoontunut nyt viime vuodet yhteen paikkaan. Ei haittaa vaikka sataa, kun on hyvää seuraa. Ja hyvää ruokaa...

Mistä tulikin mieleen taas tämä ruokamättö, mikä liittyy juhlapyhiin. Yritimme jälleen kerran ostaa mahdollisimman vähän, mutta liikaa tuli kuitenkin. Tänään on paistettu viimeiset lihat ja niitä syödään alkuviikko. Olen myös huomannut, että vuosien saatossa juhlapyhien ostoskärryt ovat muuttuneet melko paljon. Meillä ei ollut valmissalaatteja, ei juurikaan irtokarkkia, ei sipsiä, ei mitään syvämarinoitua. Mutta meiltä löytyi luomukanaa, pähkinöitä, lihaa ja perunoita. 

Supermarketissa juhannusta edeltävänä torstaina oli normaali tunku päällä. Menin itse sinne rauhassa ja minulla oli tunti aikaa ostaa muutama juttu mikä puuttui, joten ajattelin että antaa kiirempien töniä ja tunkea. Mutta 45 minuutin tönimisen jälkeen alkoi itselläkin menemään hermo. 

Miksi ihmiset eivät voi yhtään katsoa ympärilleen ja edes yrittää huomioida muita? Miksi siihen keskelle käytävää pitää jäädä seisomaan tuttujen kanssa ja miksi ihmeessä se ostoskärry pitää tunkea siihen hyllyn eteen poikittain ja parhaimmillaan itse vielä häipyä jonnekin kauemmaksi hakemaan jotain ihan muuta? Ja ihanko oikeasti se kaikki ostettu ruoka tulee syötyä? Ja miksi ne banaanit pitää laittaa siihen pieneen muovipussiin? Miksi yhteen pussiin ei voi laittaa kahta avokadoa ja yhden sitruunan, vaan miksi ne avokadot pitää laittaa eri pussiin sen sitruunan kanssa? Miksi ihmiset puhuvat suureen ääneen kuinka meinaavat vetää perseet? Ja miksi ihmeessä aina pitää etuilla? Miten voi olla niin kiire, että pitää tunkea ja töniä? Ja miksi ihmeessä ne maksupäätteet alkavat aina tökkimään eikä kenelläkään ole käteistä mukana? 

Eniten kyllä on vaivannut näissä juhlapyhissä viime aikoina ruoan yliostaminen. Ihmiset ostavat kärrykaupalla ruokaa vaikka tarve on varmasti paljon pienempi. Kuinkahan paljon ruokaa (ja rahaa) menee hukkaan joka juhannus ja joulu? Toki on parempi, että ruokaa on liikaa kuin liian vähän, mutta liika on kuitenkin turhaa. Turhaan tuotettu ja turhaa rahantuhlausta. Välillä tuntuu, että sitä ruokaa ostetaan ostamisen ilosta ja siksi koska ajatellaan että juhlapyhään kuuluu ylisyöminen. Mutta miksi kuuluu? Miksi ei voi ostaa määrällisesti vähemmän ja syödä itsensä pienempään ähkyyn? 








Aika pitkälle juhannus meni levätessä. Viikonlopun urheilusta vastasi muutama lyhyt sulkapallopeli ja sunnuntaina urheilusta vastasi hyvin lyhyt soutulenkki. Ilman pelastusliivejä. Mutta soutuasussa oli tyyliä, Uhanan leggarit ja neulemekko, Nurmen huivi, Papun pipo ja Nokian jalkineiden kumisaappaat. 


Täytyy todeta, että toi minun soutuilmeeni on kyllä aika mielenkiintoinen.

Seuraavaa kulutusjuhlaa ja ruoantörsäyspyhää odotellessa. 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Matkustamisesta

 Olen matkustanut aina paljon. Lapsena reissasimme perheen kesken laskettelemassa. Etelän matkoja ei kyllä silloin tullut harrastettua, mutta olihan noissa alppimatkoissakin jo matkustamista. Olen käynyt mummoni kanssa 12-vuotiaana Italiassa ja 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi Pohjois-Amerikkaan, Louisianaan. Olen käynyt siellä myös sen jälkeen kaksi kertaa vierailemassa. Olen purjehtinut Atlantin yli kuunari Helenalla. Olen viettänyt yhden talven Sveitsissä kausilaisena, eli siivosin kämppiä sunnuntaisin ja laskettelin muuten. Kouluaikana teimme bussiretkiä Alpeille joka pääsiäinen, olin seitsemänä vuonna mukana. Olen reppumatkannut kuukauden Australiassa ja ollut yksin sukeltamassa Thaimaassa. Ja siellä ja täällä ja tuolla.

En ole elänyt elämääni niin, että olisin päässyt paljon reissaamaan mutta tilanteiden salliessa olen lähtenyt ja palannut. Joka ikinen reissu on ollut omalla tavallaan opettavainen ja mieltä avartava. Toisilla reissuilla on viihdytty paremmin ja toisilla huonommin. Olen myös huomannut, että parhaat reissut tulee tehtyä yksin. Silloin tutustuu aivan eri tavalla ihmisiin ja toisaalta saa olla omassa rauhassaan ja tehdä asiat omalla tavallaan.

Niseko, tuo jokaisen vapaalaskijan paratiisi. Lunta loputtomiin. 

Sanomattakin selvää, että lapsen ja koiran myötä oli aika rauhoittua. En toki väitä, etteikö lapsen kanssa voisi matkustaa ja mennä, mutta se ei nyt vain enää tunnu omalta jutulta. Toisaalta olen saanut mennä ja tulla niin paljon, etten tällä hetkellä kaipaa oikeastaan mihinkään. Toki levoton sielu on aina levoton sielu ja muutama haave vielä on, mutta matkajalkaa ei varsinaisesti vipata. 

Yksi syy siihen vipattamisen vähyyteen on se, että en halua tehdä pikamatkoja. En halua kuormittaa hiilijalanjälkeäni reissuilla, joissa lennän muutamaksi päiväksi Pariisiin tai viikoksin Kyprokselle. En toki tuomitse niitä, jotka niin tekevät mutta jotenkin tuntuu, että matkustaminen on yksi asia josta olen valmis tinkimään. Toki, jos en olisi jo matkustanut niin paljon kuin olen, voisin olla asiasta eri mieltä. 

Australiassa oli lämmintä ja halpaa. Nyt, kiitos euron huonon arvon, ei reppureissaaminen enää tulisi onnistumaan vastaavalla budjetilla. 
'

Haluan kuitenkin, että lapseni pääseen pienestä pitäen matkustamaan jos tuntuu siltä, että lapsi siitä nauttii. Mutta nyt, kahden vuoden iässä, en oikein koe mielekkääksi tehdä pitkiä reissuja lapsen kanssa koska muistoja siitä ei lapselle itselleen juurikaan jää. Mutta muutaman vuoden päästä, kyllä. Haaveissa olisi ainakin kerran viedä tuo mies Japaniin laskemaan puuteria ja Amerikassakin olisi vielä kiva käydä. Jotenkin Vegasin näkeminen on aina kiinnostanut minua ja Disneyland. Rakastan huvipuistoja ja ennen kaikkea niitä laitteita. Mutta tuollainen Pohjois-Amerikan reissu pitäisi myös tehdä niin, että siellä oltaisiin pidempään, vähintään kuukausi. 

Ja Australiassa olisi myös kiva käydä, koralliriutta oli mahtava kokemus mutta siinäkin alkaa omaatuntoa kolkuttamaan se, mitä turismi tekee riutalle. En tiedä, ehkä se riutta saa nyt jäädä. Toki aina voisi ajatelle niin, että eihän se MINUN matkustamiseni ole mikään ratkaiseva tekijä, mutta lähtökohtaisesti haluan elää elämäni niin, että nimenomaan minun teollani ja minun ratkaisuillani on vaikutusta. 

Reissatessa sattuu. Kun Japanissä järisi 2011, niin me olimme Tokiossa. Olihan sekin kokemus. 

Islannissa tuli käytyä melko pian sen jälkeen kun talous siellä romahti. Eipä sitä huomannut muusta, kuin että kaikki ei ollut enää ihan niin kallista kuin aikaisemmin. 

Vaikeita ratkaisuja. Kun aloitin tämän kirjoittamisen, olin tehnyt päätöksen etten halua reissata enää ja siitä tulin kirjoittamaan. Mutta kun selasin noita valokuvia ja aloin miettimään mitä kaikkea olisi vielä kiva tehdä, niin alkoi se tuttu tunne vatsanpohjassa painamaan. Olisi niin kiva käydä vielä tuolla ja tuolla ja siellä ja ääh... Onneksi kesälomaa ei ole ja olen luvannut olla töissä vielä pitkään. Ei tarvitse siis miettiä mihin lähtisi, kun ei voi lähteä. Ja luonto kiittää. 

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kesä ja kiireet

Kuuden päivän työputki jälleen takana ja lisäksi päästiin tytön kanssa viettämään viikonloppua kaksin. Aluksi hieman kauhistutti miten jaksan, mutta hienosti tämä on mennyt. Lapsi on ollut hyvällä tuulella ja nukkunut yönsä. Kesälomakausi todellakin takaa sen, että pätkätyöläisellä riittää töitä. Ja sen huomaa myös siinä, että blogi hiljenee. Samalla tässä kirjoitellessa tulee riisuttua eräältä Sylvian perheeltä vaatteita, kun tuo pieni tuo eläin kerrallaan ne äidille riisuttavaksi. Pitäisi vielä katsoa kasa leluja mökille vietäväksi, päivähoito karkaa maalle heti kun ilmat lämpenevät, toivottavasti kuitenkin tämän vuoden puolella. 

Kävimme eilen ystävän syntymäpäivillä, asukuvat ovat ennen juhlia. Kyseessä oli pienimuotoiset perhejuhlat. Aluksi piti pukeutua Kainon puuvillapitsihousuihin ja Pia Hännisen silkkitoppiin, mutta iltaa kohden ilma kylmeni niin, että päälle valikoitui Uhanan mekko. Jalkaan löysivät tiensä Terhi Pölkin puukengät, jotka ovat Suomessa tehty. Tilasin kengät netin kautta ja hieman jännitin miten ne sopivat jalkaan, kun kuvauksessa luki "kapea ja normaali jalka" ja mielestäni omaan leveän jalan. Mutta hyvin ne sopivat! Itse asiassa niin hyvin, että aloitin jälleen kenkäkaapiin siivouksen laittamalla muutaman parin eteenpäin ja kävin tilaamassa vielä kaksi muuta paria Terhin puukengistä. 

Kengät saapuivatkin todella nopeasti ja sain vielä Terhiltä kiitos-sähköpostin (pieni ja hieno ele, henkilökohtainen sähköposti ostajalle), mutta paketista löytyikin kaksi paria kenkiä joita en ollut tilannut. Ja toki paketin avaaminen tapahtui perjantaina, joten nyt odotellaan Terhin vastausta. Mutta näitä sattuu ja yleensä asiat kuitenkin järjestyvät parhaiten. Onneksi ei ollut kenkäpulaa muuten. Olen niin onnellinen, että kenkäkaappini koostuu nykyään isolta osalta Suomessa tehdyistä kengistä! 



Laukkuna Salmiak Studion nahkalaukku. Tampereella vanhasta nahkatakista ommeltuna. Salmiak Studion tuotteet ovat juuri sellaisia sopivan Rock-henkisiä, toivottavasti ihmiset löytäisivät nämä tuotteet suuremmissa määrin. Tämä laukku on ainakin aivan mahtava! 


Viikonloppuna törmäsin jälleen tilanteeseen, jossa kaikilla on liian kiire, että ehdittäisiin näkemään. En oikein ymmärrä, miten ihmiset saavat kalenterinsa tungettua niin täyteen, että jo toukokuun lopussa kaikki kesän viikonloput ovat varattuja? Onko se elämä jotenkin huonoa, jos koko ajan ei ole kiire jonnekin? Yritän itse pitää kalenterini mahdollisimman tyhjänä mahdollisimman pitkälle. Nautin, kun saan herätä lauantaiaamuun ilman suurempia suunnitelmia. En haali itselleni aikataulutettuja harrastuksia (tästä on jo aiemmin ollut puhetta) enkä suunnittele kiertäväni kaikki mahdolliset kissanristiäiset. Tärkeisiin juhliin mennään totta kai ja Särkänniemeenkin tänä kesänä, mutta muuten haluan vain olla ja nauttia ajasta perheeni kanssa. Joskus voidaan sitten kauniina päivänä lähteä ihan ex tempore jonnekin, mutta ei niistä menoista oteta paineita. 

Sain aikaiseksi tehtyä blogille oman Instagram-tilin, löytyy nimellä uusiekoelamani.