Adoptiosta

Viime ajat blogi on ollut enemmän ajatuksia ja vähemmän vaatteita. Itseäni ei haittaa. Välillä kyllä mietin, että pitäisikö tässä olla enemmän vain yksi linja mutta ei. Kirjoittaminen on parasta silloin kun se tulee sydämestä, vastaanottajaa sen kummemmin miettimättä. Loppupeleissä tärkeintä ei ole se, kuinka moni kirjoituksiani lukee vaan se, että saan kirjoittaa.

Viime viikolla järjestelin viimeisiä erkoistumispätkiäni. Koska lääkäripula on helpottanut, pääsen seuraavalle jaksolleni vasta joulukuussa. Ei siinä mitään, töitä on kuitenkin väliajalle ja sen jälkeenkin tarjolla ja siitä olen erittäin kiitollinen. Mutta samalla kun sovin tulevia töitäni, en voi olla miettimättä sitä, että jos meillä vihdoinkin nappaisi ja tulisin raskaaksi ja sitten erikoistumisen loppuun suorittaminen jälleen viivästyisi. Todellisuudessahan se ei todellakaan haittaisi, päinvastoin, mutta kun on pitänyt eläämänsä niin sanotusti tauolla vuodesta 2011 lähtien, niin välillä se alkaa kyllästyttämään.

Esikoista yritimme 10 kuukautta ja nyt, kun olemme yrittäneet toista lasta 2,5 vuotta, tuo aika tuntuu naurettavan lyhyeltä. Ja tämä nykyinen aika alkaa tuntua oikeastaan naurettavan pitkältä, vaikka sehän on todella lyhyt aika, etenkin kun meillä on yksi lapsi. Mutta koko tämän ajan olen odottanut, miettinyt ja suunnitellut elämääni "sitten kun" ja "entä jos". Nyt alan luovuttamaan. Ei ole enää mitään entiä ja jossia. On vain tässä ja nyt ja se tulevaisuus jota elän ilman toista lasta. Jos saamme vielä joskus toisen lapsen, olen enemmän kuin kiitollinen, mutta nyt en enää suunnittele elämääni sen mukaan. Reenaan ja sovin töitä sen mukaan, ettei mitään lasta enää ole tulossa.

Lapsen yrittäminen on yksi rankimpia asoita joita olen koskaan joutunut käymään läpi. Joka ikinen kuukausi tulee pettymys. Joka ikinen kuukausi tulee hetki, jolloin tuntuu, että sydämesi särkyy ja kaikki haaveesi murskataan. Joka ikinen kuukausi.

Olemme käyneet yhden IVF-kierroksen yksityisesti. Julkiselle puolelle en lähde, mielestäni yhteiskunnan velvollisuus ei ole maksaa minulle toista lasta enkä halua mennä jonoon hidastamaan jonkun sellaisen hoitoja, jolla ei ole vielä yhtäkään lasta. Toista IVF-kierrosta ei tule, henkisesti kierros oli liian rankka. Kaikki se toivo, odotus ja pettymys. Toki asia olisi varmasti aivan eri, jos meillä ei olisi jo valmiiksi yhtä lasta. Ilman lasta kävisin kaiken sen läpi uudelleen ja uudelleen.

Lapsirakkaina me keräsimme alkuvuodesta itsemme ja menimme adoptioinfoon. Tiedättehän ne jutut, missä sanotaan, että aina voi adoptoida? No, ei se ole niin helppoa. Ei se haittaa, että prosessi itsessään kestää useamman vuoden ja maksaa tuhansia euroja. Lapsi olisi sen kaiken arvoinen. Mutta. Jos menemme nyt jonoon, se ei vielä takaa mitään. Voimme käydä kaikki koulutukset läpi, emmekä siltä ehkä ikinä saa lasta. Jonot ovat pitkiä. Niin pitkiä, että pisimmillään lasta on odotettu kymmenen vuotta saamatta häntä. Adoptiojonoon ei mennä niin, että odotetaan lasta kollektiivisesti kaikista niistä harvoista maista, jotka Suomeen vielä lapsia luovuttavat. Ei, lasta odotetaan tietystä maasta. Kun valitset maan prosessin alkuvaiheessa, voi käydä niin, että lainsäädäntö kohdemaassa muuttuu tai Suomen sukupuolineutraali avioliittolaki (jota edelleen kannatan koko sydämestäni) astuu voimaan, eikä lapsia enää sen vuoksi anneta Suomeen.

Me olimme infon jälkeen aika hiljaisia miehen kanssa. Meidän perheessä olisi tilaa, aikaa, innostusta, rakkautta ja jopa rahaa useammalle lapselle, mutta useasta syystä niitä lapsia ei niin vain saada tähän maahan. Infon jälkeen aloin toivomaan, että Suomessa tehtäsiin vähemmän abortteja ja annettaisiin enemmän lapsia adoptioon. Mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka eivät halua synnyttää lasta vain poisannettavaksi. Silti en voi kuin ihmetellä, miten Amerikkalaiset julkkiset saavat lapsia adoptoitavaksi useamman muutamassa vuodessa kun täällä Suomessa on vaikea saada ensimmäistäkään?

Kysyin mieheltäni viikko sitten, että miksi adoptio ei tunnu hänestä hyvältä ajatukselta. Loppujen lopuksi meillä oli samat syyt siihen, miksi emme jatka hakuprosessia. Yksi iso syy meille molemmille oli se, että siellä jonottaa satoja ihmisiä, joilla ei ole vielä ensimmäistäkään lasta, eikä kumpikaan meistä halua viedä sitä lasta heiltä. Meillä on yksi lapsi ja jos emme saa enempää, niin sitten emme saa.

En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tiedän kuitenkin, että monien mielestä odotin liian pitkään lapsien kanssa ja siitä syystä en saa enempää lapsia. En silti kadu sitä, että odotin näin pitkään. Lapsellani on paras mahdollinen isä ja itselläni paras mahdollinen puoliso, jonka kanssa lapsia saada. Aikaisemmin niin ei olisi ollut. Meillä on ihana, mahtava tyttö jota rakastan yli kaiken ja jonka kanssa mikään kiukkukohtaus tai leikkimishetki ei tunnu liian pitkältä. Me ihan oikeasti juostaan auton ympäri välillä kymmeniäkin kertoja työpäivän jälkeen leikkien hippaa kun haen hänet hoidosta.

Ehkä jaksan osaksi siksi, että tiedän tämän olevan ainutlaatuista, ehkä osaksi siksi, että olen niin pirun vanha (lainatakseni muita). Aikaisemmin en olisi ollut näin läsnäoleva ja kärsivällinen, en minun luonteellani. Elämä meni näin ja pikkuhiljaa alan hyväksymään sen mitä meille on annettu. Mutta sen olen oppinut näiden vuosien aikana, ettei kukaan muu ymmärrä miltä lapsettomuus tuntuu kuin se joka on sen itse läpi käynyt. Voimia kaikille teille, jotka odotatte vielä ensimmäistänne.