perjantai 4. heinäkuuta 2014

Lapsen asia?

Tänään annoin lapselleni iltapalaksi luomuleipää. Luomu on tässä tarinassa tärkeä asia, koska luomuleipä nyt tuppaa olemaan hieman kallimpaa kuin vastaava ei-luomu. Kun lapsi syö päivittäistä  ruokaansa, (joskus hyvällä ja varsin usein huonolla ruokahalulla), tulee hänelle aika ajoin tarve huolehtia myös vieressä kuolaavan bernikoiran ravitsemuksesta. Ja usein lapsi sitten tämän tarpeen seuraamuksena syöttää koiraa pöydästä. 

Ja kyllä me kielletään ja yritetään myös ilman kieltoja ohjata toimintaa parempaan suuntaan, 
mutta useimmiten se ei auta.

Nyt kuitenkin huomasin iltapalaleivän ääressä lapsen ja koiran välisen ruokintatoimenpiteen jo ennen sen lopullista päätöstä (lapsen iltapala bernin suussa). Avasin suuni ja meinasia sanoa tyttärelleni, että älä anna sitä leipää koiralle koska se leipä on niin kallista. 

Kyllä, olin aikeissa sanoa tämän asian reilun vuoden ikäiselle lapselleni.

Muistin kuitenkin lauseen koska-vaiheessa, että olen luvannut itselleni ettei meidän perheen raha-asiat kuulu lapselle vielä moneen, moneen vuoteen. Totta kai lapsi pitää opettaa siihen, ettei ruokaa heitetä roskiin tai tavaroita rikota, että siis kaikella on arvonsa. Mutta ihminen ehtii miettimään ja murehtimaan raha-asioita elämästään varmasti vähintään 90%, joten en halua aloittaa sitä hänelle ennen kuin on ihan pakko. Haluan, että lapseni saa olla lapsi niin kauan kuin on mahdollista.

Näin ollen jatkossa pyrin sanomaan vastaavassa tilanteessa ensisijaisesti jotakin siihen suuntaan, että älä anna sitä ruokaa sille koiralle koska koira on jo syönyt ruokansa ja nyt on sinun vuorosi syödä oma ruokasi. Ja aivan varmasti se lapsi lopettaa sen koiran syöttämisen siihen...


Berni harjoitteli syöttötuolikerjäämistä jo hyvissä ajoin ennen kuin syöttötuoliin tuli asukas. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti